Olen täällä muutaman kerran maininnut ja kuvannutkin Saanan ja meidän uintiharjoituksia. Kävimme ensimmäisen vuoden vauvauinnissa, jonka jälkeen olemme jatkaneet ahkerasti uintiharrastusta ihan itseksemme. Jykälle ja minulle on alusta asti ollut selvää, että Saana opetetaan nauttimaan vedestä ja uimaan mahdollisimman varhain. Mielestämme uimataito on yksi ihmisen tärkeimmistä taidoista, etenkin silloin kun kuljetaan vesillä. 

Itse harrastin lapsena ja nuorena kilpauintia, joten vesi elementtinä on minulle varsin mieluinen ja oma. Myöhemmin opiskelin varsinaisten opiskelujeni ohessa itselleni myös uimaopettajan valmiudet, jonka jälkeen ohjasin erilaisia uimakouluja ja -kerhoja lapsille. Joskus aikoinaan tein myös viikonlopputöinä uimavalvojan hommia.

Koska minulla on uinninopetuksen teoria hallussa, päätimme lopettaa vauvauinnin siihen 1- vuoteen ja jatkaa tyttösen opettamista itse. Aika kunnianhimoinen suunnitelma sinänsä, kun miettii miten minulla kävi Teinin uinninopetuksen kanssa kymmenisen vuotta sitten… Aina kun yritin neuvoa pojalle tekniikkaa tai korjata jotakin virheliikkeitä, poika painui veden alle ja sukelsi niin pitkälle kuin jaksoi, kiipesi ylös altaasta, kipusi pallille ja hyppäsi veteen. Siitä ei tullut yksinkertaisesti yhtään mitään. Minulla meinasi katketa verisuoni päästä ja Teini vältteli äitiään uimahallissa kaikin keinoin. Pistin pojan uimakouluun.

Nooh, mutta siitä on jo niin kauan aikaa, että miksipä en hakkaisi päätäni seinään taas pitkästä aikaa… Eikä sitä vielä tiedä, miten Saana jaksaa neuvojani kuunnella. Tähän asti meillä on ainakin mennyt tosi hyvin. Jykä on käyttänyt tyttöä uimassa ahkerasti myös sellaisina iltoina kun minä olen ollut keikkatöissä. Tänä aamuna pääsimme porukalla uimaan pitkästä aikaa. Nappasimme mukaamme myös veljenpoikani, joka on tosi innokas uimaoppilas, ja suuntasimme pulikoimaan.

”U-uimaa, u-uimaa ja kukkuija,” Saana hihkui. (Älkää kysykö mitä tuo kukkuija tarkoittaa, en ole vielä päässyt ihan selvyyteen asiasta…)

Jykä peuhasi veljenpoikani kanssa ja minä pulikoin Saanan kanssa. Jotenkin neiti liikehti vedessä eritavalla kuin viimeksi uimassa ollessamme, potki kovasti jaloillaan ja heilutteli napakasti käsiään vedessä. Hetken totuteltuamme veteen, Tinttara halusi mennä altaan reunalle. Nostin neidin siihen ja odotin että hän istuisi reunalle ja tiputtautuisi siitä sukellukseen, niinkuin yleensä tekee. Neitokainen nousikin seisomaan, otti ja hyppäsi altaaseen. Wau! Heken minulla kesti kaivella tyttö ylös vedestä, kun en todellakaan osannut odottaa hyppyä, joka painaa luonnollisesti lapsen paljon syvemmälle kuin sukellukseen pudottautuminen. Kun sain kaiveltua lapsen ylös vedestä, taputti neito innoissaan käsiään ja hoki ”Hyvä, hyvä!” ja halusi toistaa hyppäämisen ties kuinka monta kertaa. 

Hyppyharjoitusten jälkeen Saana ilmoitti halunsa sukeltaa. Varmuudeksi kerroin sukelluskäskyn ja painin tytön veden alle ja työnsin liukuun. Aikaisemmin Saana on liukunut pikkumatkan veden alla, jonka jälkeen hänet on nostettu pintaan. Nyt liukuun mukaan tuli potku. Nostin tyttösen ylös, taputimme yhdessä käsiä ja hoimme hyvä, hyvää. Kohta Saana ilmoitti taas halunsa sukeltaa. Tällä kertaa en työntänytkään häntä vauhtiin veden alla, vaan yksinkertaisesti vain laskin mahallaan veteen. Vitsi, neiti potki ja kauhoi käsillään eteenpäin siinä pinnan tuntumassa. Pää oli vedessä koko ajan, joten kovin pitkään en tietenkään voinut antaa hänen polskia, mutta kyllä, uintiliikkeen tapaisia sieltä tuli. Arvatkaa vaan kuinka innoissaan me kaikki tästä edistyksestä ollaan? Saanakin selkeästi huomasi uudet taitonsa ja halusi polskia vedessä monen monta kertaa.

Ei sitä kuulkaa koskaan tiedä, vaikka tällä kertaa toinen kerta toden sanoo, ja minä onnistun opettamaan lapseni uimaan.

Tai jos en onnistu, niin onneksi on uimakoulut. 

Terveisin äiti, joka täällä pirauttaa kohta Jani Sieviselle kertoakseen, että on valinnut hänet tulevan uimarilupauksensa valmentajaksi.

Uimaoppilaat ja yksi ylpeä isä/setämies <3