Emmi se mehustelee tuolla omalla tontillaan kuinka mahtavan kutkuttavaa on kun arki alkaa. Enpä voi muuta kuin kateellisena todeta, että voihan perse. Jos jostakin olen arjen alkamisessa tyytyväinen, niin siitä, ettei minun tarvitse vielä tänä syksynä lähteä töihin. On nimittäin ihan oma työmaansa saada teini ylös sängystään, HEREILLE ja ajoissa kouluun. 

En vain voi käsittää miten se pystyy nukahtelemaan aamuisin ihan mihin sattuu? Saattaa puhua ja jutustella minulle niitä näitä, mutta sekunninsadasosassa jo kuorsaakin jossakin sohvanmutkassa. Ei kiristä yhtään meikäläisen hermoja, ei. Aamuisin tuota aikuisen esiversiota täytyy haukkana kytätä koko ajan ja yrittää estää sitä räpsäyttämästä silmiään, jotta se ei nukahda. Kaiken huippu on se, että teini nukahtaa kuitenkin jonnekin ja kun menen miljoonannen kerran herättämään sitä, niin herra rupeaa kiven kovaan väittämään, että ei todellakaan nukkunut ja mitä minä tuun siihen rageemaan.

”Älä raivoo siinä!”, ”Vedä happee”, ”Chillaa bro”, ”Onks pakko huutaa?”, ”En mä mitää nukkunu”, ”Joo, joo, rauha”, ”Ota hei mutsi iisisti”

Siinäpä lista muutamista rakkaan teinini hokemista, jotka saavat verenpaineeni välittömästi nousemaan vaaralliselle tasolle. Auta armias, jos herra kaikesta herättelyistäni huolimatta myöhästyy koulusta, niin kenenkäs vika se sitten on…

”Miks sä et herättäny mua ajoissa?”

Mikäli minun pitäisi kaiken tuon aamustressin lisäksi yrittää vielä saada itseni ihmisen näköisenä töihin, olisin varmasti lataamossa jo kevyesti ennen joulua. Onneksi ei kuitenkaan vielä tarvitse ja teinillä on aikaa kasvaa ja itsenäistyä siihen mennessä kun palaan töihin (toiveajatteluako?).

Ensimmäisen suht vähäkierroksisen kouluaamun kunniaksi päätin yllättää poikani ja hänen serkkupoikansa herkkuvälipalalla, kun koko kööri saapui koulun jälkeen meille.

Teini tosin laahusti suoraan omaan huoneeseensa ja taisi ottaa pienet minikoomat ennen kuin jaksoi siirtyä herkuttelemaan. 

Koulupäivä oli mennyt hyvin ja päivä kuulema parani vielä kun oli tällainen välipala odottamassa. 

Aah, ja minä sain syödä valkohomejuustoa yksin.

Tämän kuvan ottamisen jälkeen huitaisin cocislasini tuohon lautaselle, pöydälle, päälleni ja lattialle… Nice! 

”Äiti, mä jotenkin ennustin ton. Siihen malliin siinä viuhuit, että olin varma että kohta kaatuu,” teini tuumas, ”Enks mä tehny tota pienenä melkein joka kerta? Näköjään se on nyt siirtyny sulle.”

Niin, mitäpä tuohon lisäämään… Kävin suihkussa, siivosin jälkeni ja jatkoimme herkuttelua. Oikeastaan minua ei edes ahdistanut tuo episoidi. Olen joko turtunut sähellysteni siivoamiseen, tai sitten meillä oli vain niin hyvä fiilis koko porukalla, ettei yksi kaatunut limulasi sitä hävittänyt.

Puolen tunnin päästä pöytä näytti tältä ja kaikilla oli vatsat täynnä.

Hyvä ruoka, parempi arki.