Joulusatu jatkuu
-24 astetta pakkasta. Aika kylmä tällaiselle etelän varikselle. Tänään olen ollut päivän sisällä, mutta kohta on pistettävä nenä pihalle ja lähdettävä omaa mummoa tervehtimään. Onneksi auto on ollut ”roikan” nokassa koko päivän, ja minun tarvitsee tareta vain kävellä siihen autoon ja autosta mummon luokse.
Maanantaina kävimme Saariselällä laskemassa 1200 m pitkän pulkkamäen. Kaunispään huipulla oli todellakin maisemat kohdillaan. Näkyvyys oli nolla, mutta just se tekikin kaikesta jotenkin erityisen taianomaista.
Näkyvyysongelmien vuoksi jouduimme hiukan arpomaan mäen aloituspaikkaa. Tuosta tunturin päältä jos lähtee vähänkin vikasuuntaan laskemaan, voi löytää itsensä totaalisen hukasta tai siis ei löydä itseään välttämättä yhtään mistään. Onneksi mummi ja velipoika vahtivat autosta lähtöämme ja huutelivat koordinaatteja. Meillä oli ajatus, että me laskemme mäen alas ja veljeni Lauri ja äitini ajavat autolla tietä pitkin tunturin alas, jonka jälkeen me hyppäämme autoon ja he vievät meidät vielä kertaalleen Kaunispään huipulle, jotta me voimme laskea mäen vielä toistamiseen alas.
Saana ja Jykä laskivat stigalla ja minä paukuttelin häntäluu kurkussa pulkalla perässä. Välillä vauhti kiihtyi niin hurjaksi, että Jykä joutui jarruttelemaan jaloillaan vauhtia. Lumi vain pöllysi, kun Saana ja Jykä laskivat mäkeä. Jossain vaiheessa kuulin alempaa mäestä tytön itkevän ja huomasin Jykän jarruttelevan napakammin stigaa. Itse saavutin pulkalla Jykän ja itkevän tyttösen hyvinkin nopeasti, enkä hädissäni keksinyt muuta jarrutuskeinoa kuin kierähtää pulkan päältä pois. Sen verran oli mojovat vauhdit, että kierin mäkeä alas pulkan kanssa vielä monta metriä. Onneksi olen pitänyt hyvää huolta kröhöm pehmeistä muodoistani ja päälläni oli isäni vanha kelkkahaalari, niin kieriminen ei tuntunut missään. lähinnä naratti. Sain kuin sainkin sopivasti vauhdit pysähtymään Jykän ja Saanan eteen. Tyttö itki vähän hädissään naama täynnä lunta. Jykän jarrutellessa stigaa, oli lumi pöllynnyt luonnollisesti edessä istuvan Tinttaran naamalle.
Onneksi järkytyksestä toivuttiin nopeasti ja matka saattoi jatkua. Kun saavuimme mäen loppupäähän, oli se vallattu turistien toimesta. Laskettelimme lapsia väistellen alas ja autolle pääsytämme kysyin Saanalta:
”Oliko kivaa?”
”Joo, oli.”
”Mennäänkö uudestaan?”
”Ei.”
”Ai, miks ei?”
”Saana haulaa kahvilaan syömään. Sisälle.”
Eipä siinä sitten mitään. Mentiin kahvilaan lounaalle. Ehkä ensi talvena sitten pari kierrosta.
Vaikka minusta on tuntunut, että olen viettänyt suurimman osan lomastani sohvalla makoillen ja syöden, olemme me sentään jotakin tehneetkin, kuten leiponeet pipareita,
tehneet karkkeja,
ja koristelleet pipareita.
Niin ja tietysti potkuteltu potkukelkoilla. On muuten ihan loistavaa pakara ja reisitreeniä tuo potkuttelu, varsinkin kun pitää joka kerta potkia Jykän kanssa kilpaa. Saanakin on oppinut jo oikean tekniikan, eikä pelkästään työnnä kelkkaa.
Tästä jatketaan vielä jokunen päivä nautiskelua. Kyllästetään lapsi pipareilla ja herkuilla, itsestä puhumattakaan.
