Nukahtamisen vaikeus ja helppous
Saana täyttää maaliskuussa kolme vuotta. Hän on nukkunut omassa huoneessaan jo ties kuinka kauan, siitä saakka kun yösyömiset loppuivat. Yöt ovat olleet tytön kanssa aina hirmuisen helppoja, hän nukkua porskuttaa heräämättä aamuun saakka. Olen onnekas, sillä vauva-ajan jälkeen en ole kärsinyt unen puutteesta ollenkaan.
Pieni ongelmanpoikanen on kuitenkin ollut illalla omaan sänkyyn nukahtaminen. Tämäkin ongelma on ollut lähinnä Jykällä, sillä hän on se, joka Saanan on aina nukuttanut. Kyllä, nimenomaan nukuttanut. Parhaimmillaan nukutussessiot ovat kestäneet tunnin. Järjestys on kuulema ollut sellainen, että ensin on luettu joku lyhyt iltasatu ja sitten laulettu pari laulua, jonka jälkeen Jykä on makoillut Saanan huoneen lattialla pelaillen tabletilla ja hyräillen unilaulua ja Saana on onkinut unta sängyssään. Muutaman kerran Jykä on yrittänyt poistua huoneesta ennen tytön nukahtamista, mutta itku on ollut välitön reagtio oven sulkeutuessa. Me päätimme jo alusta alkaen, että tytön ei tarvitse koskaan itkeä itseään uneen, vaan aina on jompi kumpi huolehtimassa siitä, että hän saa nukahtaa rauhallisesti ja tuntea olonsa turvalliseksi. Niipä siellä pimeässä huoneessa on tullut vietettyä useampi illan tunti näiden vajaan kolmen vuoden aikana.
Enkä voi kieltää, etteikö homma ole ruvennut kypsyttämään, etenkin juuri Jykää.
Juttelinpa tuossa joulukuun alussa kaverini kanssa, jolla on samanikäinen lapsi kuin Saana. Hän kertoi, että lukee pojalleen iltasadun, poistuu huoneesta jättäen oven auki ja istuu kiikkustuolissa olkkarissa niin, että poikakin näkee hänet tarvittaessa. Sinne lapsi kuulema aina nukahtaa itsekseen huoneeseensa.
”Siis, jätätkö sie sen yksin sinne huoneeseen?” minä ihmettelin.
”Joo, jätän”, kaverini vasasi.
”Eikä se kilju siellä?”
”Ei.”
”Sanoitko, että jätät sen huoneen oven auki?”
”Sanoin.”
”Jaa. Ja se vaan jää sinne ja nukahtaa sitte, niinkö?”
”Just niin.”
”Miks Saana ei nukaha tuolleen?”
”No, ootteko kokeilleet?”
”Ööö, ei. Siis me ollaan kokeiltu niin, että se huoneen ovi on kiinni, eikä siitä tuu mittään. Pelkääköhän se yksin siellä pimiässä? Mie ainaki pelkäsin pienenä.”
”Niin… No, pitäiskö ehkä testata ja jättää se ovi auki?”
”Niin…”
Jo samana iltana juttelin tytön kanssa siitä, että tänään isi lukee iltasadun, laulaa ja tulee sitten äitin viereen sohvalle istumaan, Saanan huoneen ovi jätetään auki, niin että tyttö näkee meidät huoneestaan.
”Joo, jätetään ovi auki”, tyttö vastasi ja nyökytti päätään.
Näin toimittiin ja arvatkaa mitä? Sinne jäi ja sinne nukahti!
”Mitä hittoa! Voiko tämä olla tottakaan?” minä päivittelin Jykälle.
”En mä tajuu, mä en tajuu. Ei se huomenna varmasti enää toimi. Tää meni nyt jotenki alkujärkytyksen piikkiin. Pakko olla niin”, Jykä raapi päätään.
Tuli seuraava yö. Sama homma. Sinne nukahti.
”Mitä helvettiä?!”
Seuraava yö, seuraava, seuraava ja sitä seuraava.
”MIKS ME EI TAJUTTU TÄTÄ AIEMMIN?!”
Kohta on kuukausi mennyt ja nukuttamishommiin menee nykyään 5-10 minuuttia. Kertaakaan ei ole tyttö kävellyt pois huoneestaan, itkenyt, saatikka vaatinut meitä viereensä. Jopa mummilassa jäi peräkammariin nukkumaan, vaikka sieltä ei edes olkkariin nähnyt.
Minä en voi oikein tajuta tätä.
Kuinkahan kauan nukahtaminen olisi toiminut näin, jos me vain olisimme tajunneet kokeilla tätä?
Shit.
