”Hei hei”, ”Kiitos” ja ”Anteeksi” alkaa jo kuulua tyttösen sosiaalisten kanssakäymistaitojen karderobiin, vaikkakin ”Hei hei” on joskus eroharmituksesta johtuen ”Ei heihei”. Tuossa parisen viikkoa sitten havahduin kuitenkin siihen, että meidän tyttö se vaan ”Haulaa” (haluaa), eikä taida edes tuntea kysymystä ”Saisinko?”. 

Kamalaa, miten meillä ei ole käynyt mielessäkään opettaa lasta pyytämään nätisti?!

Ryhdyttiin töihin heti, mutta homma osoittautuikin odotettua haasteellisemmaksi… Tässäpä yksi pieni esimerkki meidän tapakasvatusharjoituksesta:

”Saana haulaa avocadoja”, tyttö tuumaa aamiaispöydässä.

”Kysy nätisti”, minä vastaan, täydellistä kysymystä odottaen.

”Joo, pysyn”, tyttö vastaa päätään nyökyttäen.

”Eiku, kysy nätisti: Saisinko avocadoa.”

”Joo, saisin.”

”Hmm, sanopas äitin perässä: S-A-I-S-I-N-K-O.”

”SAISIN.”

”Saana, pitää kysyä nätisti.”

”Emmä jaksa pysyä nätisti.”

”Ei, vaan kysyä nätisti. No niin, kysyppä nätisti. ”

”Emmä pysy nätisti.”

”Hassu, kysyä nätisti, K-Y-S-Y-Ä.”

”Joo, minä kysyn nätisti: Saana haulaa avocadoja.”

”Voi rakas, kysy vaikka että saako avocadoa.”

”Joo, saa”, kuuluu vastaus, napakalla pään nyökäytyksellä vahvistettuna.

”Sinun pitää kysyä äitiltä, että saako avokadoa”, yritän artikuloida mahdollisimman selvästi.

”Minä pyydän anteeksi”, Saana huokaisee ja katsoo minua voipuneena. 

”Kulta, ei sinun tarvi pyytää anteeksi mittään”, silitän tytön poskea ja päätän yrittää vielä viimeisen kerran, ”Sano äitille vaan, että saako avocadoa”.

”SAAKO SAANA HAULAA AVOCADOJA NÄTISTI”, tyttö laskettelee selkä suorassa, päättäväinen ilme kasvoillaan. 

”No saat! Hienosti pyysit”, tuumaan huojentuneena ja ojennan avocadon tytölle.

”Paljon kiitoksia”, Saana huokaisee syvään ja työntää lähes puolikkaan avocadon suuhunsa.

Vaatinee ehkä vielä hiukan treeniä tämä tapakasvatuksen osio,  mutta pohjamutia myöden ja hiljakseen hyvä tulee.