Lapsuuden traumoja
Teinin ollessa pieni, noin kolme vuotias, lähdimme päiväretkelle saareen. Olin pakannut repun täyteen herkkueväitä ja kaikkea muutakin tarpeellista, kuten lompakon ja puhelimen. Istuimme pussipysäkillä ja odoitimme bussia. Pian bussi jo saapuikin ja me kipusimme sen kyytiin. Kun istahdimme penkille poika kysyi hätäisenä:
”Äiti, äiti, missä eväsreppu on?”
Vilkaisin automaattisesti taaksepäin ulos ikkunasta pysäkille ja näin reppumme nököttävän siellä.
”Se on näköjään tuolla pysäkillä…”
Pojalla tuli hirmuinen hätä, mitä me nyt syödään, miten päästään kotiin, varastaako sen joku… Rauhoittelin lasta ja pojan isä hyppäsi seuraavalla pysäkillä pois kyydistä ja juoksi hakemaan repun, jota pari pikkupoikaa oli jo uteliaina tutkiskellut. Saatuaan repun takaisin, poitsun isä otti taksin ja körötteli perässämme tai oikeastaan edellämme määränpäähän.
Tuon tapahtuman jälkeen lapseni ryhtyi aina tarkastamaan laukkuni sijainnin, kun olimme liikenteessä:
”Äiti, missä sun laukku on?”
”Äiti, näytäpä sun laukku.”
”Äiti, mutistitko laukun, näytä se.”
Yritin kyllä kovasti puhua pojalle, että kyllä äiti huolehtii, ei hänen tarvitse miettiä laukkuasioita, mutta ilmeisesti luottamus sen suhteen oli menetetty. Vielä nykyäänkin poika välillä kyselee laukkuni sijaintia. Voi reppanaa.
Keskiviikkoisin meillä on Saanan kanssa muskariaamu. Muskari alkaa klo 9:30 ja siellä pitää olla ajoissa. Hankala, hankala aika ja hankala, hankala ohje… Luonnollisesti meillä tulee aina kiire, niin tänäänkin. Pakkasin tyttären rattaisiin, survoin kassiin vaipan ja työnsin vaunut pihalle. Paukautin oven kiinni ja ryhdyin rynkyttämään vaunuja pois verannalta.
”Avanet, avanet, avanet!!”
Kuulin vaunuista jotakin, en saanut oikein selvää, kysyin tytöltä:
”Saana, mitä sanoit? Äiti ei oikeen kuullu?”
”Avanet, avanet, mukkaan. Äiti muistaa avanet.”
”Voi lapsi rakas, on äitillä avaimet.”
”Missä, missä?”
”Täällä ne on laukussa, kato vaikka, täällä.”
Mahtavaa, olen aiheuttanut traumat näköjään molemmille lapsilleni! Saanan kanssa olen pari kertaa lukinnut meidät kotimme ulkopuolelle. Toisella kerralla odottelimme Teinin saapuvaksi koulusta, jotta pääsimme sisään ja toisella kerralla jouduin soittamaan Jykän töistä ovia avaamaan. Kuinkahan turvattomaksi nuo lapset olonsa seurassani tuntevat?
Missä niitä Vuoden Äiti-palkintoja jaettiinkaan?
