Taas tuntuu siltä, että aika soljuu sormien läpi enkä saa siitä kiinni. Ajatukset pyörivät myrskynä päässä, ihmisiä lähtee elämästäni enkä edes vilkaise loitonevia selkiä. Samaan aikaan olen saamassa takaisin jotain mitä olen ikävöinyt enemmän, kuin mitään ikinä. Olen ehtinyt jo itkeä valmiiksi uudelleen särkyvää sydäntäni, olen ehtinyt vihaamaan ja olen ehtinyt rakastamaan. Ennenkuin mikään on oikeasti kunnolla edes alkanut. Samaan aikaan haluan pääni takaisin pilvilinnoihin, niihin unelmiin joista haaveilin aikanaan. Ja silti pidän jalat tukevasti maankamaralla, sidon itseni jyrkänteeseen, tiedostan putoamisen mahdollisuuden. Ja oikeasti olen jo heittäytynyt.

Päivittäin mietin onko tässä järkeä, kannattaako, uskallanko, jaksanko, pystynkö. Ja vastaus on sama kuin aina ennenkin. Ei sillä ole väliä, koska menen, teen ja rakastan hallitsemattomalla voimalla kuitenkin. Joanna sanoi minulle jokin aika sitten ”ei rakkaudessa ole järkeä, mutta ei se myöskään tunne rajoja” se on totta. Se on niin totta, kuin olla ja voi. Kaiken jälkeen minun pitäisi vihata, ehkä olla katkera, mutta sulan niiden silmien edessä. Annan pehmeän äänen kietoutua ympärilleni. Hivuttaudun syliin ja uppoudun suudelmaan. Sen pitäisi tuntua pelottavalta, sen pitäisi tuntua ehkä jopa väärältä. Mutta silti. Se tuntuu oikealta. Kenenkään käsi ei tunnu samalta, ei kenenkään muun sormet sovi minun sormieni väliin juuri niin. Ja aika pysähtyi ihan samalla tavalla, kuin ennenkin, unohdin pelon, ajantajun, ahdistuksen. Nojauduin olkapäähän, pökerryin tutusta tuoksusta ja edelleen. Edelleen. Rakastin joka solullani.

Samaan aikaan kuulen ympäriltäni muminaa ”hitaasti, hitaasti, ei edes baby steps, ryömikää…” ja mietin, että he ovat oikeassa. Pitäisi pysähtyä, nyt ja heti tähän. Ei heittäytyä. Mutta miten joku, joka on aina ollut liikkeessä voi äkkiä pysähtyä? Miten heittäytyjä voi olla heittäytymättä? Seikkailija seikkailematta? Nyt jo itsehillintäni menee rajoilla, etten huuda onnellisuuttani keskellä kaupunkia. Etten lähettäisi miljoona tekstaria, linkittäisi kaikkia ikinä tehtyjä rakkauslauluja jokaiseen someen mitä on olemassa. Ja silti yritän hyssytellä. Silti yritän peitellä. Ettei kukaan, tai mikään pääsisi väliin. Ettei hauras menisi rikki. Enkä tiedä puhunko hänestä, itsestäni, vai meistä kokonaisuutena. Murisen pilkkovani jokaisen joka satuttaa häntä, rikkoo hauraan mielen, viiltää sanoilla. Haluaisin suojella kaikelta ja samaan aikaan tsempata eteenpäin. Laittaa lasipurkkiin turvaan.

On varmaan enemmän ihmisiä jotka eivät usko tähän, kuin niitä jotka uskovat. Toisaalta en välitä. En välitä sanoista, en välitä epäilyistä. Ja samaan aikaan ne tärkeimmät, rakkaimmat uskovat. Ainakin haluavat uskoa, rohkaisevat, tsemppaavat. Sanovat että ottavat kiinni jos putoan. Turvaverkko allani on kiristynyt, se on tiheämpi, kuin ikinä, enkä pelkää siksi. Tiedän etten ole yksin, en ole nyt, enkä tule enää ikinä olemaan.

”Nyt loppuu epäilykset sen miehen suhteen, usko siihen, anna sille mahdollisuus osoittaa, että on sun luottamuksen arvoinen.”

”Rakasta sitä, rakasta itseäsi, rakasta teidät molemmat ehjiksi, yhdeksi kappaleeksi.”

”Anna aikaa, se korjaa ja vahvistaa.”

Samaan aikaan epäilykset, pelot ja kauhuskenaariot pyörivät alitajunnastani mieleeni, ne pakkautuvat pahaksi oloksi rintaan, puristuvat sydämen ympärille. Jos ei kuitenkaan, jos ei tästä kuitenkaan tule mitään. Ja silti olen tässä. Silti olen vierellä. Ojennan kättäni, hipasen sormella onnen pintaa. Onnellisuus. Se tulee läikähdyksinä, tuntuu perhosten siipien havinanan vatsanpohjalla, kuulen sen, kun tuuli heiluttaa puiden oksistoa, näen sen tulikärpäsissä pimeydessä. Se ravistelee kroppaani, vavisuttaa selkärankaani ja saa jalat veteliksi. Pelko on se, joka pitää jalkani maassa, nilkkoja myöten mudassa. Tai sulaneessa vaahtokarkissa, niinkuin Mira sanoi.

Alusta asti olen saanut kuulla Sid & Nancy vertauksia, Kurt & Cortney. Kuullut siitä miten kaksi ihmistä rakastavat toisiaan niin paljon, että sen roihu tuhoaa, enemmän kuin luo. Olen nauranut vertauksille, olen itkenyt niille, nyökytellyt ja pudistellut päätäni. Mutta samaan aikaan olen tiedostanut, että asia on juurikin niin. Rakkaus on tuhoava voima. Pää Kii sen sanoi. Jos mikään muu elämässäni ei ole normaalia, niin miten rakkaus, tai rakastuminen voisi olla? Istuin jokin aika sitten ulkona polttaen tupakkaa ja mietin että hauskaa on se, että yhteisiä hyviä muistoja on vähemmän, kuin huonoja. Silti ne hyvät hetken jyräävät huonot alleen. Jäljelle jää pölypilvi ja muutama arpi. Ja hetken elän sadussa.

Olen elänyt viimeiset päivät hurrikaanin keskellä. Seisonut turbulenssissa, keikkunut jälleen kerran reunalla. Elämä on yhtä vuoristorataa ja uskon, että kaikelle on syynsä miksi. Miksi jotain tapahtuu juuri sillä hetkellä. Joskus sen tajuaa vasta myöhemmin, joskus sen tietää sillä sekunnilla. Usein vasta vuosien jälkeen.

Eilen kävin läpi ajatusmyrskyn, lauseet sinkoilivat päässäni tuhatta ja sataa, tunteet myllersivät pitkin poikin. Enkä tiennyt mitä ajatella, mitä tuntea. Mikä on oikein ja mikä väärin. En tiedä vieläkään. Mutta nyt alkaa helpottamaan, ehkä osaksi siksi että selvitin ajatuksiani yöllä, kun en saanut nukuttua kunnolla. Ehkä siksi, että sain puhuttua ihmisen kanssa joka oikeasti liittyy tähän kaikkeen. Pelkästin niin paljon reaktiota, sitä että menetän taas jonkun tärkeän. Sanotaan, että rehellisyys maan perii. Niin se taitaa sitten periä.

Vuosi sitten menetin ihmisen, miehen, jota rakastin enemmän kuin ketään tai mitään ikinä. Enemmän kuin osasin ikinä odottaa rakastavani, en oikeasti ikinä uskonut, että jotakuta voi jumalauta rakastaa niin paljon. Niin paljon, että on valmis kulkemaan vaikka helvetin läpi sen ihmisen vuoksi. Samalla menetin itseni, hajosin pala palalta murusiksi. Ja nyt tavallaan tuntuu, kuin joku olisi palannut kuolleista. Sain puhelun.

Se toi mukanaan muistot.

*Mies yllytti minua kiipeämään katolle, pelkään korkeita paikkoja, mutta luotin häneen niin paljon, että suostuin. Kiipesimme katolle, katselimme auringon nousua ja sillä hetkellä rakastin. Hiljainen kaupunki alla, pilvetön taivas yllä. Ja tein jotain mihin en uskonut pystyväni.

*Ensimmäinen hetki jolloin kosketimme. Kättely, se tunne kun kaikki muu menetti merkityksensä, paitsi miehen silmät ja ääni.

*Matka bussilla keikalta miehen luokse. Hetki jona sovimme, että minä olen hänen ja hän on minun.

*Seikkailut ja videoklipit metsäpoluilta, kun yritimme löytää ”oikoreittiä”, anteeksi Camilla näistä.

*”Anteeksi kun oon myöhässä, tässä sulle söpö kuva, kun joudut odottelemaan”

*Se hetki, kun minä yritin irroittaa ja sanoin, ettemme näe enää. Mies hajosi, en ole koskaan nähnyt kenenkään hajoavan sillä tavalla. Kerralla.

*Yksi ilta paikallisessa karaokebaarissa ja Metallican Nothing Else Matters. ”Never opened myself this way/life is ours, we live it our way/all these words I don’t just say/and nothing else matters”

*”Mä rakastan sua edelleen, ei oo ketään muuta, ei tuu ketään muuta, on vain sinä.”

*”Pelattiin korttia ja mä otin tän sulle. Koska sä olet mun herttakuningatar, Queen of Hearts, siitä tulee biisi, se olet sinä”

Kävin läpi myös niin paljon huonoja muistoja, niin paljon vihaisia muistoja. Asioita joita en koskaan pysty unohtamaan, vaikka voisin antaa anteeksi. Pelkotiloja, ahdistusta, vihaakin. Ja koko ajan kaiken takana oli se yksi tunne: rakkaus. Kuinka paljon voi jotakuta rakastaa edelleen. Näkemättä, koskettamatta, olematta hänen kanssaan. Miten voi vieläkin rakastaa? Eikä se siltikään välttämättä riitä. Ei riitä, että olen tässä ja nyt, melkein voisin huuta ääneni käheäksi ”rakasta minua, olen tässä, olen sinun, nyt ja aina. Olen aina ollut. Tulen aina olemaan.” Eikä se silti välttämättä riitä. Enkä tiedä voinko enää luottaa ja uskoa. Avata sieluni samalla tavalla, kuin kerran jo avasin. Päästää lähelle.

Ja samaan aikaan alitajunnassa polttelee lause, joka pehmeästi soljui korviini nyt.

”En päästänyt ketään lähelleni vuosikausiin, kukaan ei oppinut tuntemaan mua. Kukaan ei tiennyt musta oikeasti mitään. Sulle mä annoin palan itsestäni, madalsin niitä muureja, yritin niin paljon. Ja sitten pilasin kaiken. Sitä mä kadun, sitä mä kadun enemmän, kuin mitään muuta.”

Ja silloin olisin halunnut sanoa, että älä kadu. Korjaa. Aloitetaan alusta, puhtaalta pöydältä. Enkä saanut suutani auki. En saanut. Ehkä vielä saan. Lisää lauseita ja sanoja sanomattien joukkoon. Rakastan sinua edelleen.