But when our fingers interlock/can’t deny, can’t deny you’re worth it /’cause after all this time. I’m still into you

Taas tuntuu siltä, että aika soljuu sormien läpi enkä saa siitä kiinni. Ajatukset pyörivät myrskynä päässä, ihmisiä lähtee elämästäni enkä edes vilkaise loitonevia selkiä. Samaan aikaan olen saamassa takaisin jotain mitä olen ikävöinyt enemmän, kuin mitään ikinä. Olen ehtinyt jo itkeä valmiiksi uudelleen särkyvää sydäntäni, olen ehtinyt vihaamaan ja olen ehtinyt rakastamaan. Ennenkuin mikään on oikeasti kunnolla edes alkanut. Samaan aikaan haluan pääni takaisin pilvilinnoihin, niihin unelmiin joista haaveilin aikanaan. Ja silti pidän jalat tukevasti maankamaralla, sidon itseni jyrkänteeseen, tiedostan putoamisen mahdollisuuden. Ja oikeasti olen jo heittäytynyt.

large.jpg

Päivittäin mietin onko tässä järkeä, kannattaako, uskallanko, jaksanko, pystynkö. Ja vastaus on sama kuin aina ennenkin. Ei sillä ole väliä, koska menen, teen ja rakastan hallitsemattomalla voimalla kuitenkin. Joanna sanoi minulle jokin aika sitten ”ei rakkaudessa ole järkeä, mutta ei se myöskään tunne rajoja” se on totta. Se on niin totta, kuin olla ja voi. Kaiken jälkeen minun pitäisi vihata, ehkä olla katkera, mutta sulan niiden silmien edessä. Annan pehmeän äänen kietoutua ympärilleni. Hivuttaudun syliin ja uppoudun suudelmaan. Sen pitäisi tuntua pelottavalta, sen pitäisi tuntua ehkä jopa väärältä. Mutta silti. Se tuntuu oikealta. Kenenkään käsi ei tunnu samalta, ei kenenkään muun sormet sovi minun sormieni väliin juuri niin. Ja aika pysähtyi ihan samalla tavalla, kuin ennenkin, unohdin pelon, ajantajun, ahdistuksen. Nojauduin olkapäähän, pökerryin tutusta tuoksusta ja edelleen. Edelleen. Rakastin joka solullani.

Samaan aikaan kuulen ympäriltäni muminaa ”hitaasti, hitaasti, ei edes baby steps, ryömikää…” ja mietin, että he ovat oikeassa. Pitäisi pysähtyä, nyt ja heti tähän. Ei heittäytyä. Mutta miten joku, joka on aina ollut liikkeessä voi äkkiä pysähtyä? Miten heittäytyjä voi olla heittäytymättä? Seikkailija seikkailematta? Nyt jo itsehillintäni menee rajoilla, etten huuda onnellisuuttani keskellä kaupunkia. Etten lähettäisi miljoona tekstaria, linkittäisi kaikkia ikinä tehtyjä rakkauslauluja jokaiseen someen mitä on olemassa. Ja silti yritän hyssytellä. Silti yritän peitellä. Ettei kukaan, tai mikään pääsisi väliin. Ettei hauras menisi rikki. Enkä tiedä puhunko hänestä, itsestäni, vai meistä kokonaisuutena. Murisen pilkkovani jokaisen joka satuttaa häntä, rikkoo hauraan mielen, viiltää sanoilla. Haluaisin suojella kaikelta ja samaan aikaan tsempata eteenpäin. Laittaa lasipurkkiin turvaan.

large2.jpg

On varmaan enemmän ihmisiä jotka eivät usko tähän, kuin niitä jotka uskovat. Toisaalta en välitä. En välitä sanoista, en välitä epäilyistä. Ja samaan aikaan ne tärkeimmät, rakkaimmat uskovat. Ainakin haluavat uskoa, rohkaisevat, tsemppaavat. Sanovat että ottavat kiinni jos putoan. Turvaverkko allani on kiristynyt, se on tiheämpi, kuin ikinä, enkä pelkää siksi. Tiedän etten ole yksin, en ole nyt, enkä tule enää ikinä olemaan.

”Nyt loppuu epäilykset sen miehen suhteen, usko siihen, anna sille mahdollisuus osoittaa, että on sun luottamuksen arvoinen.”

”Rakasta sitä, rakasta itseäsi, rakasta teidät molemmat ehjiksi, yhdeksi kappaleeksi.”

”Anna aikaa, se korjaa ja vahvistaa.”

Samaan aikaan epäilykset, pelot ja kauhuskenaariot pyörivät alitajunnastani mieleeni, ne pakkautuvat pahaksi oloksi rintaan, puristuvat sydämen ympärille. Jos ei kuitenkaan, jos ei tästä kuitenkaan tule mitään. Ja silti olen tässä. Silti olen vierellä. Ojennan kättäni, hipasen sormella onnen pintaa. Onnellisuus. Se tulee läikähdyksinä, tuntuu perhosten siipien havinanan vatsanpohjalla, kuulen sen, kun tuuli heiluttaa puiden oksistoa, näen sen tulikärpäsissä pimeydessä. Se ravistelee kroppaani, vavisuttaa selkärankaani ja saa jalat veteliksi. Pelko on se, joka pitää jalkani maassa, nilkkoja myöten mudassa. Tai sulaneessa vaahtokarkissa, niinkuin Mira sanoi.

large1.jpg

Alusta asti olen saanut kuulla Sid & Nancy vertauksia, Kurt & Cortney. Kuullut siitä miten kaksi ihmistä rakastavat toisiaan niin paljon, että sen roihu tuhoaa, enemmän kuin luo. Olen nauranut vertauksille, olen itkenyt niille, nyökytellyt ja pudistellut päätäni. Mutta samaan aikaan olen tiedostanut, että asia on juurikin niin. Rakkaus on tuhoava voima. Pää Kii sen sanoi. Jos mikään muu elämässäni ei ole normaalia, niin miten rakkaus, tai rakastuminen voisi olla? Istuin jokin aika sitten ulkona polttaen tupakkaa ja mietin että hauskaa on se, että yhteisiä hyviä muistoja on vähemmän, kuin huonoja. Silti ne hyvät hetken jyräävät huonot alleen. Jäljelle jää pölypilvi ja muutama arpi. Ja hetken elän sadussa.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *