No nyt mä sen kekkasin, mä taidan olla pikkasen sekasin.
Heipä hei sinne ruutujen toiselle puolen. Blogaamisen aloittaminen tuntuu aina, vuosienkin blogaamisen jälkeen, yhtä vaikealta. Varsinkin ensimmäinen postaus tuntuu ylitsepääsettömän vaikealta. Mitä pitää kertoa, että vaikuttaa tarpeeksi mielenkiintoiselta jotta lukija palaa takaisin? Ja kuinka paljon haluaa oikeasti jakaa täysin tuntemattomien ihmisten kanssa? Lopetin aktiivisen blogaamisen vuosi sitten, kun erosin silloisesta poikaystävästäni. Blogi oli täynnä yhteisiä asioitamme ja suljettuani oven suhteen osalta, tein sen myös blogin kanssa. En halunnut, että kukaan tuttu tai tuntematon pääsisi lukemaan asiosita jotka yritin itse unohtaa. Samalla suljin kuitenkin osan itsestäni, sillä kirjoittaminen on aina ollut henkireikäni. Se on ollut asia jolla järjestelen asioita pääni sisältä. Kun näen kirjaimien mudostavan sanoja, sanojen lauseita ja lauseiden lopulta tarinoita saan pääni tyhjäksi. Elämäntilanteeni on kuitenkin ollut sellainen, etten ole ollut valmis muodostamaan sanoja, saatikka kokonaisia lauseita. Enkä ainakaan jakamaan tarinaani muiden kanssa. Haluaisin kuitenkin ajatella, että olen tavallaan kääntänyt uuden sivun, pyyhkinyt pöydän ja hankkinut hanskat hukattujen tilalle.
Olen Mirppu, Mirppuliini, Kittie, Kisu, mitä näitä nyt. Rakkaalla lapsella on vuosien varrella ollut todella monta nimeä. Oikea nimeni on Mira, mutta se on oikeastaan tarpeeton tieto, sillä Mirppuna suurin osa ihmisistä elämässäni minut tuntevat. Olen syntynyt vuonna 1985, tosin kärsin Peter Pan-syndroomasta sisäisesti ja ulkoisesti. Näytän nuoremmalta, enkä oikeastaan koskaan ole edes halunnut kasvaa aikuiseksi. Minut tunnetaan aikamoisena biletyttönä, mutta se on vain osa totuutta. Juhlin paljon ja rankasti, se on totuus ja fakta, mutta ne muutamat ihmiset jotka tuntevat minut tietävät myös toisen puolen minusta. Rakastan kirjoja, elokuvia ja erityisesti musiikkia. Ystäväni ovat perheeni ja kyllä olen hieman sekaisin. Elämäni ei ole tasaista, päinvastoin vedän aivan sairasta vuoristorataa koko ajan niin tunnepuolella, kuin muutenkin. En myöskään usko, että olen syntynyt elämään tasaista elämää. Kyllästyn helposti, kaipaan jatkuvasti muutoksia ja haasteita. Vihaan ja rakastan rutiineja. En osaa luottaa ihmisiin, enkä päästä helposti lähelleni, mutta kun päästän, omin ihmiset. Hyvän ystäväni Miran ja minun lempilauseeni onkin ”me otetaan tämä”. Olen aktiivinen somen käyttäjä, Twiittaan nimimerkillä @mirppu, tosin suljetun tilin takaa, Twitter on myöskin syy # merkkiin blogini nimessä. Niin ja siitä juhlimisesta voisi vielä kertoa, että useimmiten minut löytää Bäkkäriltä, josta onkin muodostunut viimeisen kolmen vuoden aikana jonkinlainen olohuone minulle. Syystäkin Twitter-profiilistani löytyy #twiittaabäkkäriltä heitto. Bäkkärin lisäksi löydän itseni hyvinkin usein Kalliosta. Bar21 ja Lepakkomies ovat tulleet hyvinkin tutuiksi.
Aiempi blogini täyttyi arjesta, asukuvista, kosmetiikasta, elokuvista, kirjoista, keikkajutuista ja oikeastaan kaikesta mikä sillä hetkellä liittyi elämääni. Ehkä niin käy tällekin, tai sitten ei. En varsinaisesti tiedä vielä mitä kaikkea ehdin ja haluan kirjoittaa. Olen kuitenkin tavallaan kaivannut blogaamista, joten siksi palasin sen pariin. Blogi on kuitenkin, kuten muukin sosiaalinen media, vain pintaraapaisu minua ja elämääni. On asioita ja tapahtumia, ihmisiä ja kokemuksia joita en voi, enkä edes halua täällä jakaa. Katsotaan mihin blogin tie johtaa.
Tähän hetkeen osuva biisi: