Ne monet sanat, jotka jätin sanomatta

Vaikka olen todella suorasanainen ja minulla on tapana möläytellä asioita välittämättä niiden seurauksista, on asioita joita en ole saanut ihmisille sanottua. Se on osa suojakuortani, sitä muuria jonka olen vuosien varrella rakentanut ympärilleni. Olen varsinainen leijonaemo ystävieni kohdalla, räjähdän sekunneissa, kun jotakuta minulle tärkeää satutetaan, mutta itseni kohdalla toimin usein hyvin eri tavalla. On helpompi jättää joitain asioita kertomatta, tunnustamatta ja myöntämättä. Maanantaina pienen painostuksen jälkeen suostuin kuitenkin myöntämään eräälle ihmisille asioita ja sen jälkeen ryhdyin miettimään kaikkia niitä viestejä, sanoja ja asioita joita en ole saanut suustani ulos vuosien varrella.

-Apua.

-Vihaan sinua tänä päivänä enemmän, kuin koskaan rakastin.

-Minulla ei koskaan, kaikkien niiden yhteisten vuosien varrella ollut oikeasti tunteita sinua kohtaan.

-Elämäni paras päätös oli sulkea sinut ulos elämästäni.

– Mikset voinut valita minua?

-Kiipesin äsken katolle ja mietin pari tuntia hyppäänkö sieltä alas.

-Aloitin terapian.

-Se, että käänsit selkäsi ja ajoit pois, sattui minuun enemmän, kuin mikään koskaan.

-Kaipaan sinua.

-Olen valvonut viimeiset kolme yötä miettien sinua ja sitä miltä huulesi maistuvat.

-Mietitkö minua kun olet hänen kanssaan?

-Vihaan sinua enemmän, kuin ketään ikinä.

-Älä mene.

-Rehellisesti sanottuna: minua ei vittuakaan kiinnosta.

Liian monta asiaa on jäänyt sanomatta Välillä mietin miksi. Mitä varsinaisesti häviää jos kertoo oikeasti miltä tuntuu? Tämä on yksi niitä asioita, joista jauhamme ystäväni Akin kanssa uudestaan ja uudestaan. Toisaalta kannustan ihmisiä olemaan rehellisiä toisiaan kohtaan, toisaalta juoksen itse omia tunteitani karkuun. Suojamuurien laskeminen on vaikeaa, suorastaan helvetillistä. Ihmisten lähelle päästäminen ja muihin luottaminen yhtä vaikeaa, ellei vaikeampaa. Vaikka se on oikeasti ainoa tapa rakentaa pysyviä ihmissuhteita. Yksi syy siihen, miksi olemme Miran kanssa niin läheisiä on se, että kumpikin voi olla kaikesta rehellinen toiselle. Viime viikonloppuna vuodatin sydämeni hänelle taas kerran. Myönsin ahdistuksen ja pahan olon. En tosin selvinpäin, koska niin harvemmin pystyn tekemään. Mutta kuitenkin. Mira on ehkä ainoita ihmisiä, jotka eivät ikinä tuomitse tai kukkahattutäteile minulle. Saan olla niin rikkinäinen, heikko ja huono ihminen, kuin olenkin. Asioista voidaan puhua, kokemuksia voidaan jakaa. Ja niin jaankin. Kaiken. Hän on yksi harvoja ihmisiä jotka eivät sano mihinkään asioihin ikinä ”älä kerro enempää, en halua tietää, en halua olla osallinen”. Nainen tuntee minut paremmin, kuin tunnen itseni.

Vaadin ympärilläni olevilta ihmisiltä ehdotonta rehellisyyttä. Silti itse salaan asioita, en valehtele, mutta en kerro kaikkea ellei kysytä. Osaksi suojelen itseäni, osaksi suojelen rakkaimpiani. Silti välillä mietin, että voiko ihmissuhde kestää jos ei toiselle voi olla absoluuttisen rehellinen asioista? Tai jos toinen tuomitsee käsittämättä asiaa minun kannaltani? Ja kuinka kukaan ylipäätään voi tuomita toista, ellei kyse ole sitten siitä että satuttaa jotakuta tarkoituksellisesti? Olen sanonut useampaan otteeseen ympärilläni oleville ihmisille, että olen viimeinen tuomitsemaan ketään. Olen hyvin suurella todennäköisyydellä tehnyt kaikki mahdolliset virheet ja väärät päätökset elämäni aikana. Ja yksi niistä on ollut se, etten ole sanonut kaikkea mitä olisin halunnut sanoa.