Crash, crash, burn, let it all burn, this hurricane’s chasing us all underground

Tänään on hyvä päivä. Eilen ei ollut niinkään. En muista koska viimeksi olisin ollut niin pettynyt, vihainen ja raivostunut ihmisille, kuin mitä olin eilen. Työpaikallani ihmiset välttelivät minua, eikä kukaan oikeastaan uskaltanut sanoa sanaakaan koko päivän aikana. Askeleeni tömisivät pitkin toimistoa, savu nousi korvista ja ilmeeni oli varmasti massamurhaa suunnitteleva. Tänään sen sijaan suuntasin toimistolle kevein askelin, pomo naureskeli, että luuli, että olen menossa väärään kerrokseen koska olin niin ajatuksissani.

Positiiviset ihmiset luovat positiivista energiaa ympärilleen ja negatiiviset negatiivista. Jostain syystä ajaudun hirveän helposti negatiivisten ihmisten seuraan, erityisesti miesten. Niiden joilla on ongelmia itsensä kanssa, päihteiden kanssa, ylipäätään elämänsä kanssa. En ole varma tulisinko edes ”helppojen miesten” kanssa toimeen. Niiden kanssa siis, joilla on koko elämä kunnossa. Tuskin, kyllästyisin ja turhautuisin tasaisuuteen. Mutta loputon vuoristoratakin on kuluttavaa. Se että joutuu koko ajan elämään varpaillaan, keikkumaan siellä reunalla ja miettimään horjahtaako itse alas, vai tönäiseekö toinen sinut sinne. Epävarmuus tuo mukanaan ylä- ja alamäkiä. Se kun ei ole varma missä mennään tuo yllätyksellisyyttä. Niin positiivisesti, kuin negatiivisestikin. Silti välillä mietin miksi en osaa tarttua niihin käsiin joiden toisessa päässä hymyillään avoimesti, niiden sijaan tartun pikkurilliin jonka omistaja vilkaisee minua velmusti kulmiensa alta. Yleensä vino hymy ja silmiä välttelevä katse tarkoittaa seikkailuja. Ja niitä minä rakastan. Vauhtia, vaaratilanteita, yllätyksellis

yyttä.

Välillä tulee mietittyä öisin, kun vastaan kännipuheluihin, että miksi. Miksi teen tätä. Miksen ole tasapainoisen ihmisen kanssa. Miksi en saa tyydytystä siitä, että tiedän sunnuntaisin olevan tarjolla pitkän päivällisen. Miksen koe, että leffailta oman kullan kainalossa sohvalla olisi parasta ikinä. Miksi oksennus nousee suuhuni, kun mietinkin kihlasormuksia ja häitä. Toisaalta koen olevani parisuhdeihminen, koska muutaman kerran olen oikeasti tuntenut olevani kokonainen ihminen jonkun kanssa. Toisaalta taas minulla on jatkuva vapauden kaipuu. Vihaan sitä, että minua rajoitetaan ja koen, että rajat on tehty rikottaviksi. Eräs ihminen sanoi kerran ”Mirppu, sinä olet sellainen ihminen jolle sanotaan `älä mene sinne, siellä lähtee pää irti`ja sinä toteat `ääh, ei minulle niin tapahdu`ja menet aivan varmasti katsomaan lähteekö niitä päitä irti. Ja jollain kumman tavalla olet edelleen siinä.” Tottahan se on. Haen jatkuvasti haasteita, uusia kokemuksia, seikkailuja, uusia ihmisiä elämääni. Ja elän niille pienille, lyhyille onnenhetkille.

En ole koskaan arvostanut ”täydellistä elämää”. Minua ällöttää ajatus muottien mukaan elämisestä, siitä että mukautuisin muiden odotuksiin. Olen kohta kolmekymppinen ja tiedän, että monet ikäisenä pariutuvat, suunnittelevat vauvoja ja häitä, ostavat asuntoja, vakiintuvat noin ylipäätään. Minua ahdistaa ajatus kaikesta tuollaisesta. En näe itseäni äitinä tai vaimona. Enkä halua omistaa mitään, paitsi koirani. Haluan pitää sen mahdollisuuden, että voin koska tahansa hypätä junaan, tai lentokoneeseen, näyttää keskaria menneelle ja aloittaa uuden elämän rapakon toisella puolen. Sellainen vaatii oikeasti aika paljon toiselta osapuolelta. Haaveillen edelleen siitä, että muutan Britteihin. Haaveillen edelleen festareista, keikoista ja loputtomista kesäöistä. Ikuisesta perjantaista. Minun on vaikea sitoutua yhteen paikkaan. Tai yhteen hetke

en. En osaa pysyä paikoillani, minut on luotu liikkumaan.

Onnellisimpia hetkiä elämässäni on ollut eräs viikonloppu viime kesänä. Vietin sen ex-poikaystäväni kanssa, hortoilimme päämäärättömästi pitkin Espoon metsiä ja rantoja. Minulla oli edellisillan baarivaatteet päällä, ei mitenkään tarkoitettu siis metsähortoiluun. Kävimme uimassa alusvaatteet päällä, istuimme nuotiopaikalla iltamyöhään. Ilman aikatauluja, ilman päämäärää, ilman odotuksia. Vaikka olimme tuolloin jo eronneet, se päivä ja ne hetket olivat täydellisiä. Huolimatta helvetistä joka seurasi niitä. Spontaanius sillä hetkellä oli se mitä tarvitsin, kaipasin ja sain. Ja hyvän muiston. Se riittää.

Olen onnellinen, että minä olen se jolle laitetaan viestiä kun halutaan lähteä railakkaasti juhlimaan, tai että juuri minulle tulevat viestit ”lähdetäänkö ensi viikoksi Minskiin, katsoin jo lentoja meille?”. Olen onnellinen, että ihmiset ottavat juuri minuun yhteyttä kun kaipaavat seikkailuja ja spontaaniutta, koska minusta tiedetään, että olen sen verran hullu, että lähden lähes kaikkeen mukaan. Silti, silti välillä kaipaan jotain pysyvää. Vakautta. Sitä myrskyn silmää pyörremyrskyn keskellä. Hetkellistä rauhaa.