I gotta make you see that I still love you, I love you

Olen elänyt viimeiset päivät hurrikaanin keskellä. Seisonut turbulenssissa, keikkunut jälleen kerran reunalla. Elämä on yhtä vuoristorataa ja uskon, että kaikelle on syynsä miksi. Miksi jotain tapahtuu juuri sillä hetkellä. Joskus sen tajuaa vasta myöhemmin, joskus sen tietää sillä sekunnilla. Usein vasta vuosien jälkeen.

Eilen kävin läpi ajatusmyrskyn, lauseet sinkoilivat päässäni tuhatta ja sataa, tunteet myllersivät pitkin poikin. Enkä tiennyt mitä ajatella, mitä tuntea. Mikä on oikein ja mikä väärin. En tiedä vieläkään. Mutta nyt alkaa helpottamaan, ehkä osaksi siksi että selvitin ajatuksiani yöllä, kun en saanut nukuttua kunnolla. Ehkä siksi, että sain puhuttua ihmisen kanssa joka oikeasti liittyy tähän kaikkeen. Pelkästin niin paljon reaktiota, sitä että menetän taas jonkun tärkeän. Sanotaan, että rehellisyys maan perii. Niin se taitaa sitten periä.

Vuosi sitten menetin ihmisen, miehen, jota rakastin enemmän kuin ketään tai mitään ikinä. Enemmän kuin osasin ikinä odottaa rakastavani, en oikeasti ikinä uskonut, että jotakuta voi jumalauta rakastaa niin paljon. Niin paljon, että on valmis kulkemaan vaikka helvetin läpi sen ihmisen vuoksi. Samalla menetin itseni, hajosin pala palalta murusiksi. Ja nyt tavallaan tuntuu, kuin joku olisi palannut kuolleista. Sain puhelun.

Se toi mukanaan muistot.

*Mies yllytti minua kiipeämään katolle, pelkään korkeita paikkoja, mutta luotin häneen niin paljon, että suostuin. Kiipesimme katolle, katselimme auringon nousua ja sillä hetkellä rakastin. Hiljainen kaupunki alla, pilvetön taivas yllä. Ja tein jotain mihin en uskonut pystyväni.

*Ensimmäinen hetki jolloin kosketimme. Kättely, se tunne kun kaikki muu menetti merkityksensä, paitsi miehen silmät ja ääni.

*Matka bussilla keikalta miehen luokse. Hetki jona sovimme, että minä olen hänen ja hän on minun.

*Seikkailut ja videoklipit metsäpoluilta, kun yritimme löytää ”oikoreittiä”, anteeksi Camilla näistä.

*”Anteeksi kun oon myöhässä, tässä sulle söpö kuva, kun joudut odottelemaan”

*Se hetki, kun minä yritin irroittaa ja sanoin, ettemme näe enää. Mies hajosi, en ole koskaan nähnyt kenenkään hajoavan sillä tavalla. Kerralla.

*Yksi ilta paikallisessa karaokebaarissa ja Metallican Nothing Else Matters. ”Never opened myself this way/life is ours, we live it our way/all these words I don’t just say/and nothing else matters”

*”Mä rakastan sua edelleen, ei oo ketään muuta, ei tuu ketään muuta, on vain sinä.”

*”Pelattiin korttia ja mä otin tän sulle. Koska sä olet mun herttakuningatar, Queen of Hearts, siitä tulee biisi, se olet sinä”

Kävin läpi myös niin paljon huonoja muistoja, niin paljon vihaisia muistoja. Asioita joita en koskaan pysty unohtamaan, vaikka voisin antaa anteeksi. Pelkotiloja, ahdistusta, vihaakin. Ja koko ajan kaiken takana oli se yksi tunne: rakkaus. Kuinka paljon voi jotakuta rakastaa edelleen. Näkemättä, koskettamatta, olematta hänen kanssaan. Miten voi vieläkin rakastaa? Eikä se siltikään välttämättä riitä. Ei riitä, että olen tässä ja nyt, melkein voisin huuta ääneni käheäksi ”rakasta minua, olen tässä, olen sinun, nyt ja aina. Olen aina ollut. Tulen aina olemaan.” Eikä se silti välttämättä riitä. Enkä tiedä voinko enää luottaa ja uskoa. Avata sieluni samalla tavalla, kuin kerran jo avasin. Päästää lähelle.

Ja samaan aikaan alitajunnassa polttelee lause, joka pehmeästi soljui korviini nyt.

”En päästänyt ketään lähelleni vuosikausiin, kukaan ei oppinut tuntemaan mua. Kukaan ei tiennyt musta oikeasti mitään. Sulle mä annoin palan itsestäni, madalsin niitä muureja, yritin niin paljon. Ja sitten pilasin kaiken. Sitä mä kadun, sitä mä kadun enemmän, kuin mitään muuta.”

Ja silloin olisin halunnut sanoa, että älä kadu. Korjaa. Aloitetaan alusta, puhtaalta pöydältä. Enkä saanut suutani auki. En saanut. Ehkä vielä saan. Lisää lauseita ja sanoja sanomattien joukkoon. Rakastan sinua edelleen.