Viime viikolla en ehtinyt kirjoittaa, oletin jotenkin, kun Mira lähti maanantai iltana reissuun, että olisin ehtinyt keskittyä blogaamiseen, mutta sen sijaan olenkin onnistunut pitämään itseni kiireisenä. Viikonloppu menikin sitten sumussa. Heitimme läppää ennen Miran reissua siitä, että onnistun varmasti sekoittamaan elämäni puolentoista viikon aikana jolloin mimmi ei ole minua vahtimassa. Torstaina mietin, että hyvinhän tämä viikko on mennyt ilman neitokaista, mutta olisi pitänyt muistaa koputtaa puuta. Perjantaina frendini pudotti pommin Bäkkärin baaritiskillä, kun olin ostamassa juotavaa minulle ja Annikalle. Tiesin, että yhteiset frendimme ovat Ruotsissa, mutta koska perjantai oli kiireinen en ollut ehtinyt seuraamaan Facebookia koko päivänä, parempikin ehkä niin.

Sanotaan, että parhaat ihmiset poistuvat täältä aina ensimmäisinä ja siltä se nytkin tuntuu. Välillä mietin millä oikeudella esimerkiksi minä saan porskuttaa täällä vuodesta toiseen ja muut joutuvat luopumaan elämästään liian aikaisin. Perjantaina shokki iski päälle humalan lisäksi. Päässä pyörivät ajatukset siitä, että miksi juuri hän. Miksei joku muu. Ja samalla toisaalta helpotuksen tunne siitä, että onneksi kyseessä ei ollut joku vielä läheisempi ihminen. Tunteiden sekamelska oli käsittämätön ja itkin pitkin iltaa erinäisistä syistä. En ikinä lähde kotiin sanomatta kellekään mitään, mutta nyt lähdin. Jätin Joannan ja Annikan keskenään Bäkkärille ja syöksyin narikan kautta taksiin. Pahoittelut tytöille siitä, vaikka tiedänkin että ymmärrätte. Kiitos myös siitä, että kuuntelitte päätöntä vollotustani koko illan ja olitte paikalle. Annikalle kiitos siitä, että lähetit luokseni sen yhden ihmisen jonka oikeasti tarvitsin paikalle.

Perjantain ja lauantain välisenä yönä istuin rappuni edessä hänen kanssaan ja itkin. Itkin, en pelkästään menetetyn elämän vuoksi, vaan myös kaikkien niiden patoutuneiden tunteiden takia mitä olen pitänyt sisälläni viime kesästä asti. Itkin hysteeristä itkua, menettämisen pelkoa, sitä että minulla on tunteita. Ja hän piti minusta kiinni, ei irrottanut. Kuuntelin rauhoittavaa puhetta. ”Olen tässä, en mene minnekään, itke rauhassa, sulle ei tapahdu mitään, en anna kenenkään enää ikinä satuttaa sua”. Ja totuus on se, ettei kukaan muu olisi saanut minua rauhoittumaan ja pois hysteerisestä mielentilasta. Olen loputtoman kiitollinen siitä, ettei hän pakottanut minua nousemaan, kun en olisi siihen pystynyt. Enkä keksi olisiko kukaan muu maannut kanssani katukivetyksellä ja pidellyt kiinni, kun humalaiset kompuroivat vierestämme koteihinsa.

Tuntuu, että olen vuosien varrella katsonut miten liian moni lähtee tästä maailmasta liian aikaisin. Ja aina ne väärät ihmiset. Mulla olisi lista jengistä, jotka oikeasti ansaitsisivat poistua niiden tyyppien sijaan jotka ovat nyt lähteneet. Tiedän ja tiedostan, että olen aina pyörinyt sellaisten ihmisten kanssa joiden ei olekaan tarkoitus elää vanhoiksi ja istua vanhainkodissa pyörätuolissa. Olen aina päätynyt seuraan, jossa eletään täysillä joka päivä. Olen tiedostanut sen, että ihmisen elämä on lyhyt. Ja olen aina itse hakenut vauhtia ja vaaratilanteita elämääni. Tiedostan myös sen, että hyvin suurella todennäköisyydellä en tule itse elämään vanhaksi. Living on the edge. Olen kokenut useampia läheltä piti tilanteita, mutta silti, kun jotain tällaista tapahtuu pysäyttää se hetkeksi ja sitä on vaikea uskoa todeksi. Kaikki muut ongelmat tuntuvat niin merkityksettömiltä ja ihmiset, läheiset ja rakkaat, ne tärkeimmät tulevat entistä läheisemmiksi. Tunnesiteet vahvistuvat. Suuret ja pienet tragediat tuovat ihmisiä yhteen. Erottelevat jyvät akanoista.

Elämä kuitenkin jatkuu, vaikka tällaisen jälkeen sitä on vaikea uskoa.