Sul oli metalliketjussa heijastin, ja mul oli sotkuinen tukka. Ja maailma kuin siinä ei muita ois.

Tajusin vasta eilen, etten ole kirjoittanut mitään päiväkausiin, kun Reetta sanoi että hänellä alkoi loma ja ehtii vihdoin lukaista koko blogini läpi. Viimeiset päivät, oikeastaan viime viikko on ollut vaikea. Alkuviikosta en nukkunut oikeastaan ollenkaan, näin painajaisia erinäisistä asioista ja oudointa oli ehkä se, että exäni seikkaili niissä mukana. En tiedä johtuneeko siitä, että herra on varsin holtiton kuski, vai mistä. Sain Mirankin takaisin Turkista tiistaina. Käytiin alittamassa rima musavisassa ja juomassa parit yhteisen frendin muistolle.

Olen viettänyt viime aikoina muutenkin enemmän aikaa naispuolisten ystävieni kanssa. Joanna, Mira, Jenny, Annika ovat varsinkin sellaisia kenen kanssa tulee pidettyä jatkuvasti yhteyttä ja hyvä niin. Yhdessä vaiheessa hengailin melkeinpä pelkästään miesten kanssa, pää sekaisin ja sitä rataa. Blokkasin niitä asioita mitä tapahtui ja ”pidin hauskaa”. Toki nuo sekavat viikonloput ovat olleet hauskoja ja täynnä huikeita muistoja, mutta olen silti kaivannut mimmiseuraa ihan älyttömästi. Sitäpaitis on jotenkin terapeuttista, että edes Joannalla tuntuu menevän aidosti ja oikeasti hyvin nyt. Pitkästä aikaa saa olla oikeasti iloinen jonkun puolesta, vaikka tiedänkin että mimmi on itse ”hieman” paniikissa. Meillä on itseasiassa neitokaisen kanssa palaveri juurikin tänään eräästä asiasta, mutta siitä hän saa kertoilla sitten ihan itse kun siltä tuntuu.

bpdqr4picaaxott.jpg

Olen myös hieman reissannut viime viikolla, suuntasin itään moikkamaan Ronia. Tai itään ja itään, Vuosaareen asti menin. Itä-Helsinki on minulle alue, jossa ei ole tullut ihan liikaa pyörittyä joten se on oikeasti ja aidosti seikkailu minulle, kun yritän löytää perille. Roni on viime kevään tai kesän tuttavuuksia ja yksi niistä harvoista jotka jätin kaverilistoilleni, kun syksyllä siivosin Facebookini kesän jälkeen. Huikea tyyppi.

Anyways. Perjantaina suuntasin Jannen kanssa katsomaan Pariisin Kevättä Virgin Oiliin. Pariisin Kevät on bändi, joka kiinteästi myöskin liittyy Joannaan sillä nainen on hehkuttanut ja pakkokuunteluttanut sitä minulla luoja tietää kuinka kauan. Bändillä onkin muutamia biisejä jotka ovat minulle tärkeitä. Kertaalleen olen heidät aiemmin nähnyt livenä, mutta pakko myöntää että silloisen humalatilan takia en muista siitä yhtikäs mitään. Nyt muistan. Keikan jälkeen treffasin pitkästä aikaa Valtterin, kävimme pyörähtämässä MBarissa, sieltä eksyimme yllätys, yllätys Bäkkärille. Sieltä jatkoille ja vaihtelun vuoksi Populukseen. Lauantai-ilta menikin sitten univelkoja pois nukkuessa ja sunnuntaina kävin moikkaamassa frendiä Vuokissa. Kaksi kertaa vuokissa saman viikon aikana, pitänee hankkia viisumi ja passi. Ja ottaa rokotukset.

 

Btw, asiasta kukkaruukkuun, sain ensimmäistä kertaa eläessäni hirveän allergisen reaktion meikistä. Testailin Gothmeticin ripsaria ja samantien alkoi kirvely, silmät vuosivat, sattui niin maan perkuleesti ja luomi lähti turpoamaan. Herranjumala, melkein pippurisumutteeseen verrattavissa.

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Höpsöä

You only live once for a very short time, so make every second divine

Viime viikolla en ehtinyt kirjoittaa, oletin jotenkin, kun Mira lähti maanantai iltana reissuun, että olisin ehtinyt keskittyä blogaamiseen, mutta sen sijaan olenkin onnistunut pitämään itseni kiireisenä. Viikonloppu menikin sitten sumussa. Heitimme läppää ennen Miran reissua siitä, että onnistun varmasti sekoittamaan elämäni puolentoista viikon aikana jolloin mimmi ei ole minua vahtimassa. Torstaina mietin, että hyvinhän tämä viikko on mennyt ilman neitokaista, mutta olisi pitänyt muistaa koputtaa puuta. Perjantaina frendini pudotti pommin Bäkkärin baaritiskillä, kun olin ostamassa juotavaa minulle ja Annikalle. Tiesin, että yhteiset frendimme ovat Ruotsissa, mutta koska perjantai oli kiireinen en ollut ehtinyt seuraamaan Facebookia koko päivänä, parempikin ehkä niin.

Sanotaan, että parhaat ihmiset poistuvat täältä aina ensimmäisinä ja siltä se nytkin tuntuu. Välillä mietin millä oikeudella esimerkiksi minä saan porskuttaa täällä vuodesta toiseen ja muut joutuvat luopumaan elämästään liian aikaisin. Perjantaina shokki iski päälle humalan lisäksi. Päässä pyörivät ajatukset siitä, että miksi juuri hän. Miksei joku muu. Ja samalla toisaalta helpotuksen tunne siitä, että onneksi kyseessä ei ollut joku vielä läheisempi ihminen. Tunteiden sekamelska oli käsittämätön ja itkin pitkin iltaa erinäisistä syistä. En ikinä lähde kotiin sanomatta kellekään mitään, mutta nyt lähdin. Jätin Joannan ja Annikan keskenään Bäkkärille ja syöksyin narikan kautta taksiin. Pahoittelut tytöille siitä, vaikka tiedänkin että ymmärrätte. Kiitos myös siitä, että kuuntelitte päätöntä vollotustani koko illan ja olitte paikalle. Annikalle kiitos siitä, että lähetit luokseni sen yhden ihmisen jonka oikeasti tarvitsin paikalle.

large.jpg

Perjantain ja lauantain välisenä yönä istuin rappuni edessä hänen kanssaan ja itkin. Itkin, en pelkästään menetetyn elämän vuoksi, vaan myös kaikkien niiden patoutuneiden tunteiden takia mitä olen pitänyt sisälläni viime kesästä asti. Itkin hysteeristä itkua, menettämisen pelkoa, sitä että minulla on tunteita. Ja hän piti minusta kiinni, ei irrottanut. Kuuntelin rauhoittavaa puhetta. ”Olen tässä, en mene minnekään, itke rauhassa, sulle ei tapahdu mitään, en anna kenenkään enää ikinä satuttaa sua”. Ja totuus on se, ettei kukaan muu olisi saanut minua rauhoittumaan ja pois hysteerisestä mielentilasta. Olen loputtoman kiitollinen siitä, ettei hän pakottanut minua nousemaan, kun en olisi siihen pystynyt. Enkä keksi olisiko kukaan muu maannut kanssani katukivetyksellä ja pidellyt kiinni, kun humalaiset kompuroivat vierestämme koteihinsa.

Tuntuu, että olen vuosien varrella katsonut miten liian moni lähtee tästä maailmasta liian aikaisin. Ja aina ne väärät ihmiset. Mulla olisi lista jengistä, jotka oikeasti ansaitsisivat poistua niiden tyyppien sijaan jotka ovat nyt lähteneet. Tiedän ja tiedostan, että olen aina pyörinyt sellaisten ihmisten kanssa joiden ei olekaan tarkoitus elää vanhoiksi ja istua vanhainkodissa pyörätuolissa. Olen aina päätynyt seuraan, jossa eletään täysillä joka päivä. Olen tiedostanut sen, että ihmisen elämä on lyhyt. Ja olen aina itse hakenut vauhtia ja vaaratilanteita elämääni. Tiedostan myös sen, että hyvin suurella todennäköisyydellä en tule itse elämään vanhaksi. Living on the edge. Olen kokenut useampia läheltä piti tilanteita, mutta silti, kun jotain tällaista tapahtuu pysäyttää se hetkeksi ja sitä on vaikea uskoa todeksi. Kaikki muut ongelmat tuntuvat niin merkityksettömiltä ja ihmiset, läheiset ja rakkaat, ne tärkeimmät tulevat entistä läheisemmiksi. Tunnesiteet vahvistuvat. Suuret ja pienet tragediat tuovat ihmisiä yhteen. Erottelevat jyvät akanoista.

Elämä kuitenkin jatkuu, vaikka tällaisen jälkeen sitä on vaikea uskoa.

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Syvällistä