Joannan inspiroimana minäkin kirjoitan tulevaisuuden minulle kirjeen.

Hei rakas,

olisi ehkä pitänyt kirjoittaa rakkain, koska sitähän sinä olet minulle. Sinä itse, kokonaisina ja palasina, sinun pitäisi aina muistaa rakastaa eniten itseäsi. Vuosien varrella olet kantanut montaa nimeä, ympäröinyt itsesi ihmisillä ja antanut heille kaikkesi. Toivottavasti nyt, kun luet tätä olet oppinut antamaan itsestäsi enemmän itsellesi, rakastamaan itseäsi ja uskonut vihdoin, että se mitä sinä tunnet, se on se millä on merkitystä. Se kuka rakastaa sinua, on aivan toisarvoista, tärkeintä on se, että sinä rakastat itseäsi. Et ole muiden rakkauden summa. Ole ehjä itsenäsi, anna muiden vain täydentää sinua.

Kirjoitan tätä sadepäivänä, kaaoksen keskeltä. Vaikka eihän siinä ole sinäänsä mitään uutta, muistatko onko elämämme koskaan ollut tasaista ja seesteistä? Ehkä se vihdoin nyt on, kun sinä luet tätä. Tai sitten ei, koko tämän lähes kolmenkymmen vuoden aikana en muista että olisimme eläneet yhtään allotonta, täysin tyyntä vaihetta. Draama on aina seurannut jalanjäljissämme ja ongelmat löytäneet kengännauhamme. Harvoin olemme niihin kuitenkaan kompastuneet. Joku sanoi joskus, että olemme kuin kissoja jotka aina tippuvat jaloilleen, yhdeksän elämää. Montakohan niistä olet jo käyttänyt?

Tiedän ettei elämäsi aina olet ollut helppoa, vaikka usein haluatkin antaa sen kuvan ulkopuolisille. Toivon kovasti, että tähän päivään mennessä olet uskaltanut vähän laskea muurejasi, luottaa ihmisiin, niin oikeisiin, kuin vääriinkiin ja päästää jonkun lähellesi. Ei ole heikkous itkeä, yritän sitä itse juuri tällä hetkellä opetella ja uskoa, joten ehkä sinä muistat ja tiedostat sen silloin, kun luet tätä. Toivon myös ettet ole sulkenut luovuuttasi sisääsi, että olet antanut palaa ja muodostanut kirjaimia paperille, antanut niiden muodostaa sanoja, sanojen lauseita ja kertonut tarinasi niille jotka sen haluavat lukea. Jos näin on, olet selvinnyt yhdestä isoimmista myrskyistä joita olemme yhdessä kokeneet ja käyneet läpi. Olen ylpeä sinusta ja olen ylpeä, vaikka luovuutesi olisikin lukittu hetkellisesti lasikaappiin poukkoilemaan. Tiedät, että se on olemassa, ota se sieltä kun tunnet olosi mukavaksi ja pura tunteesi, kokemuksesi ja tapaamasi ihmiset merkeiksi.

Ehkä tähän päivään meneessä olet myös myöntänyt ääneen uskovasi rakkauteen, vaikka se välillä kirpaisee ja viiltää syvältä. Ehkä vihdoin myönnät, ettei kaipaus soi kauniimpana, sillä rakkaus ja kaipuu kulkevat hyvin usein käsi kädessä. Rakkaus on kuitenkin suurempi voima, kuin viha, sillä vihalla poltat itsesi loppuun. Olet nähnyt ja kokenut sen jo aiemmin. Vihan voima on suuri, suurempi, kuin ikinä olisimme voineet uskoa, se tuhoaa aina enemmän, kuin olisi tarkoitus. Päästä siis irti menneestä, älä katkeroidu, älä ole kyyninen. Tee sen sijaan asioita joista nautit. Rakasta itseäsi, rakasta niitä ihmisiä jotka tähän päivään asti ovat pysyneet rinnallasi, huuda pahaolosi merenrannalla ulos, kun meri myrskyää. Istu tuntemattomien laitureilla, makaa nurmikolla ja laske tähtiä, hae voimaa musiikista, se on aina olemassa, kun tarvitset sitä. Kirjoita. Piirrä. Usko itseesi ja vala uskoa muihinkin, sen olet aina osannut. Muista että sinäkin tarvitset välillä tukea ja apua. Tartu siihen ojennettuun käteen. Uskalla pyytää apua.

Itke, naura, rakasta. Ja ole paikalla.

Muista pitää huolta itsestäsi, pysähdy välillä. Sillä joskus on pakko, itse en siihen juuri nyt, tällä hetkellä, kykene. Muista syödä, se on oikeasti tärkeää, älä anna itsesi kuihtua pois. It`s better to burn out, than fade away. Elä niinkuin opetat. Koita myös uskoa siihen, ettet menetä mitään jos välillä nukut. Uni parantaa, helpottaa ja piristää. Äläkä hukuta tunteitasi tuoppeihin, äläkä hautaa niitä lasipöytien kansiin. Kohtaa asiat, uskalla tuntea. Elä kuitenkin niin, kuin olisi ikuinen perjantai. Siihen meidät luotiin. Ole sinä, sillä kukaan muu ei pysty siihen.

Rakkaudella, Mira.