Vaikka tänä päivänä en koe, että minulla olisi mitenkään huono itsetunto, ei näin aina ole todellakaan ollut. Välillä kuulen kommentteja siitä, että olen ylpeä, itserakas ja kylmä. Toki olenkin, ainakin tavallaan, mutta olen käynyt jokseenkin kovan koulun läpi päästäkseni siihen pisteeseen, että oikeasti rakastan itseäni. Nyt kun eletään toukokuuta koulukiusaaminen ei ole mitenkään ajankohtainen aihe, mutta nousee varmasti esiin taas syksyllä. Minäkin olin koulukiusattu oikeastaan koko ala-asteen. Olen käynyt läpi aikamoisen helvetin koulun osalta, mutta myöskin selvinnyt siitä. Ja noustessani ylös maasta tukenut samalla muita nousemaan.

Koulukiusaamisen jälkeen olen käynyt läpi useamman parisuhdehelvetin. On ollut narsistia, alkoholistia, väkivaltaista ja narkkaria. Oikeastaan olen rehellisesti tainnut käydä läpi kaikki ne miehet joista äiti on minua varoittanut ja pyytänyt pysymään kaukana. Pahimmat ovat varmasti olleet väkivaltainen narsisti, joka melkein viiden vuoden aikana polki minut maahan mennen tullen. Tuona aikana syömishäiriöni puhkesi kauniiseen kukkaan ja menetin oikeastaan kaiken itseluottamukseni, sillä en koskaan ollut tarpeeksi hyvä, kaunis, fiksu, riittävä oikeastaan mihinkään. Viikkasin vaatteet väärin, pidin hiuksiani väärin, meikkasin väärin, kuuntelin väärää musiikkia. Ystäväni olivat aivan perseestä jne. Siitä kuitenkin selvittiin, pääsin suhteesta irti ja eteenpäin, mutta edelleen pelkään miestä aivan jumalattomasti. Toinen, oikeastaan vielä pahempi tapaus oli narkkari. Pahin siksi, että rakastuin mieheen aivan silmittömästi, hän vei jalat alta heti ensimmäisestä sekunnista lähtien. En ole koskaan aiemmin rakastunut kehenkään sydänjuuriani myöten, niin että kaikki, siis aivan k a i k k i, miehessä tuntuu täydelliseltä. Ääntä myöten. Elin hetkiä jolloin olisin voinut kuunnella miehen puhetta loputtomasti.

Hänen kanssaan kaikki oli joko täydellistä, täydellisiä elokuvahetkiä, tai sitten aivan täysin puhdasta helvettiä. Niitä hetkiä jolloin löydät itsesi keskeltä kaaosta ja mietit, että voiko tällaista oikeasti tapahtua. Mies vei minulta kaiken. Kaiken. Menetin osan ystävistäni, itsetuntoni, hermoni, itsekurini ja oikeastaan käytännössä kaiken. Sain kuulla olevani arvoton, läski, ruma, huono sängyssä, huora, enkä tulisi koskaan, milloinkaan löytämään ”kunnollista miestä” sillä kuka minua koskaan haluaisi. Olin lapsellinen, huono kirjoittamaan, epävarma, idiootti, tyhmä, lista on loputon. Enkä tietenkään koskaan rakastanut häntä oikeasti. Paitsi että olin valmis luopumaan kaikesta hänen takiaan. Olin valmis irtautumaan perheestäni, siitä perheestä joka otti minut kotiinsa lastenkodista ja jotka ovat olleet aina tukenani. Olin valmis haistattamaan pitkät ystävilleni, niille jotka eivät tukeneet meitä koska pelkäsivät puolestani. Olin valmis keskellä yötä lähtemään toiselle puolen pk-seutua, kun mies sai paniikkikohtauksia asunnossaan käytettyään kamaa monta viikkoa putkeen. Hallusinaatiot, ne ovat hieno asia. Monen viikon huorittelun jälkeen olin edelleen valmis lähtemään terassille viettämään hänen kanssaan aikaa. Jäävuorenhuippuja nämä. Pahinta miehessä oli se, että hän osasi niin puhtaasti iskeä vyön alle. Tiesi täsmälleen mitä sanoa, tai oikeastaan huuta, että sai minut romahtamaan.

Mutta sanotaanko, että kaikesta oppii. Viime kesänä seisoin entisen elämäni kaaoksen keskellä ja mietin, että mitä merkitystä millään materialistisella on? Ei mitään. On ihan sama omistanko sata paria kenkiä, kun en tunne enää mitään. On aivan sama ovatko astiani Ikeasta vai Iittalan kymmenien eurojen keppuja, kun en oikeasti edes ikinä syö. Yksikään Mariskooli ei paranna oloani, tai saa minua kokonaiseksi. On aivan se ja sama onko minulla kaapissani Burberryn tonnien veska, vai kannanko elämäni jäämiä Alepan muovikassissa. Näin se vain menee. Noina hetkinä opin sen, että se millä on oikeasti merkitystä ei ole materia, vaan ihmiset.

Tämä sai minut muuttamaan katsontakantani elämään täysin. Ei juuri sillä hetkellä, koska en ollut siihen valmis, mutta kuukausia myöhemmin kylläkin. Blokkasin tuolloin kaikki tunteeni, ajatukseni ja unelmani, hylkäsin kaiken ja annoin vain mennä. Olin käytännössä sekaisin viisi kuukautta putkeen, joista huikeat kolme päivää selvinpäin. Kävin läpi määrittämättömän määrän merkityksettömiä miehiä, tallasin ohimennessäni muutaman sydämen säpäleiksi ja menetin lisää ystäviäni. Toki myös sain uusia ystäviä matkan varrella, henkilöitä jotka ymmärsivät kuinka rikki olin ja kannattelivat minua, kun tunsin hukkuvani. Joka päivä tuijotin itseäni peilistä ja vihasin kaikkea mitä näin. Kaikkea mitä olin ja mitä tein. Silloin muistin erään kotitehtävän jonka olin saanut, kun kävin terapiassa keskivaikean masennuksen takia. Minun piti joka aamu seistä peilin edessä ja kertoa itselleni ääneen viisi asiaa joista pidin itsessäni. Yllättävän vaikeaa, kun et voi sietää itseäsi.

Toin tämän haasteen muutamia viikkoja sitten Twitteriin, sillä se on täynnä upeita, kauniita ihmisiä jotka syystä tai toisesta eivät näe itseään upeina ja kauniina. Haastoin useamman ihmisen kahden viikon ajan kertomaan itselleen kaksi asiaa joista pitävät itsessään ja twiittamaan aihesta tägillä #peilihaaste. Koska en itsekään ole vielä ehjä, eheytyminen on kuitenkin pitkä prosessi, olen itsekin suorittanut tätä. Tarkoitus on unohtaa negatiivisuus ja keskittyä positiiviseen. Nyt olen seurannut ihmisten kamppailua itseään vastaan, miettinyt miten heidän on niin vaikea nähdä niitä hyviä asioita joita minä näen heissä. Ja myös yllättynyt siitä, kuinka moni on oikeasti lähtenyt tähän mukaan. Pointtina on myös kääntää negatiiviset asiat positiivisiksi. Kyky piilottaa tunteet tietyllä hetkellä voi olla positiivinen asia, kuten myös se, että kykenee kehittämään ajatusmallejaan. Tarkoitus on rehellisesti kehua itseään, kiinnittää huomiota pieniin asioihin ja uskaltaa jakaa se myös muille. Itserakkaus ja ylpeys ovat välillä oikeasti hyviä asioita.

Biisi jota rakastan edelleen: