Suomalaisuudesta ulkosuomalaisen silmin
Minun on jo pitkään ollut tarkoitus kirjoittaa siitä, miten suomalaisuus nähdään maailmalla. Aihe ei ole helppo, ja asiasta on takuulla lukuisia erilaisia mielipiteitä. Mutta koska Lilyssä on tänään puhuttanut kirjoitus suomalaisesta tyylistä, ajattelin laajentaa näkökulmaa hieman ja kirjoittaa ylipäätään suomalaisuudesta ja sen stereotypioista.
Asuessani Suomessa en koskaan kokenut itseäni erityisen suomalaiseksi. En ollut hiljainen tai epäsosiaalinen, harrastanut humalahakuista juomista enkä ollut eläissäni omistanut tuulipukua. Ajattelin olevani eurooppalainen, moderni ja kansainvälinen, vastakohtana hieman takapajuiselle ja tuppisuiselle suomalaisuudelle. Kunnes muutin ulkomaille.
Turvallisen ja rakkaan kotimaan ulkopuolella, suuressa kansainvälisessä maailmassa, alkaa väistämättä huomata itsestään uusia piirteitä. Oma kansallisidentiteetti erilaisine yksityiskohtineen vahvistuu aivan uudella tavalla, kun sitä peilaa jatkuvasti elämään uudessa ympäristössä. Tällä hetkellä olen asunut puoli vuotta Ranskassa, enkä ole koskaan tuntenut itseäni yhtä suomalaiseksi ja isänmaalliseksi. Enkä ole koskaan ollut yhtä ylpeä siitä, että olen kotoisin juuri Suomesta.
Meillä suomalaisilla tuntuu usein olevan varsin huono mielikuva itsestämme. Pohdimme jatkuvasti, mitä muut meistä ajattelevat, ja uskomme itse meistä luotuihin ikäviin stereotypioihin. Turhaan, sillä kukaan muu ei ajattele meistä niin pahasti kuin me itse. Kukaan muu ei näe meitä sivistymättöminä, tyylittöminä ja takapajuisina, vaan fiksuina, minimalistisina ja moderneina. Muut maat näkevät meissä uuden, urbaanin ja sivistyneen suomalaisuuden – ei kansallisia traumoja tai epävarmuuksia, joista emme itse ole vielä osanneet luopua.
Ranskassa olen huomannut olevani sittenkin suomalainen. Olen hiljaisempi ja ujompi kuin suurin osa kurssikavereistani, ja saavun paikalle tunnollisesti etuajassa siinä missä monet paikalliset juoksevat sisään säännöllisesti vähintään varttitunnin myöhässä. Tärkein oivallus kuitenkin on, ettei suomalaisuus ole missään nimessä jotain mitä pitäisi häpeillä. Päinvastoin, kuunnellessani kansainvälisten kavereideni ajatuksia suomalaisuudesta (joka usein täällä niputetaan osaksi skandinaavisuutta) olen alkanut tuntea ylpeyttä omista juuristani. Jos muu maailma on meistä tätä mieltä, mikseivät suomalaiset itse ajattele itsestään yhtä mieltäylentävällä tavalla?
