Kulttuuria ja kaupungin parasta pizzaa
Me oltiin Henriitan ja Emelien kanssa ostettu Groupon.com:sta konserttiliput sellaiseen konserttiin, jossa soitettiin Vivaldin neljä vuodenaikaa ja muitakin kappaleita, joiden nimiä en nyt enää yhtään muista. Konsertti oli vasta lauantaina illalla, ja mehän siihen lämmittelyksi ehdittiin käydä modernin taiteen näyttelyssä ja pizzallakin.
Modernin taiteen museo IMMA oli aika jännä kokemus. Ensin vähän pyörittelin silmiä kehyksissä olevalle mehiläiselle ja ihmeellisille asetelmille, mutta olihan tuolla ihan helmiäkin. Esimerkiksi tässä oli yksiön pohjapiirros, jossa jokaisella tavaralla oli numero. Minimalismista kiinnostuneelle tämä oli mielenkiintoinen, kun olen joskus pohtinut, että montako esinettä sitä oikein omistaakaan. Tässä yksiössä suurin luku taisi olla jotain hieman alle 200:n. 
Tämä oli minun lempiteos tästä galleriasta. Tykkään maalauksista, jossa ei ole kenenkään silmiä tuijottamassa katsojaa kohti, vaan lähinnä kivoja värejä ja paljon yksityiskohtia löydettäväksi. 
Ja nyt tultiin siihen osioon, jossa vähän pyöriteltiin silmiä ja hyväksyttiin se fakta, että tämmöstä tämä nykytaide nyt sitten on. Pöytiä pöytien päällä, okei. Nämä ovat Kolumbialaisen taiteilijan Doris Salcedon näyttelystä Acts of Mourning, joka ottaa kantaa polittisen väkivallan uhrien kokemuksiin. Materiaaleinaan hän käyttää arkipäiväisiä esineitä, kuten huonekaluja.
No, mehän ensin kierrettiin tämä näyttely ihan, että ”kolme pöytää, kaksi tuolia, vaatekaapit sisäkkäin, hohhoijaa”, KUNNES kuunneltiin taiteilijan näkemyksen teoksistaan, ja palattiin niiden äärelle uudestaan. 
Huoneessa oli useampi pöytä, jotka oli hajotettu aivan tuhannen palasiksi ja sitten koottu uudelleen. Niiden jalat näyttivät niin haurailta, että pienikin tuulen henkäys siihen suuntaan olisi romuttanut koko pöydän. Pöydät ovat vertauskuvana niille sodan uhreille, joita on raiskattu ja kohdeltu väkivaltaisesti. Aivan palasiksi ovat pirstaloituneet, mutta siitä huolimatta saaneet itsensä kokoon. Kaukaa katsottuna pöytä on vain pöytä, mutta tarinan kuultua sitä huomaakin nämä kaikki pienet palaset, josta pöytä on koottu. Pöytä on taas pöytä, mutta ei todellakaan se sama pöytä, joka se oli ennen väkivaltaista kokemusta. Kohdeltakoon sitä siis hellästi.
Pikkuhiljaa askeleet johtivat kohti katedraalia, jossa konsertti oli, mutta sitä ennen pysähdyimme syömään Proof pizzaan. Proof pizza on sisustettu aivan ihanasti kultaisin yksityiskohdin ja jopa vessa oli vimpan päälle mietitty kultaisine käsienkuivaimineen ja kuviotapetteineen. Heillä ei käsittääkseni ole nettisivuja ollenkaan, vaan kaikki tarvittava informaatio menuineen ja aukioloaikoineen löytyy instagramista.
Tilasimme jokainen omat pizzamme, joista Henriitan lautasella lepäävä vegaanipizza vei yksimielisesti voiton. Se oli ihanan suolainen ja valkosipulinen sekä täynnä makua. Ehdottomasti paras vegaanipizza, mitä olen tähän mennessä maistanut. 
Jälkkäriksi tilattiin pehmisannokset. Tästä Caramel Popcorn annoksesta meinasi unohtua ne popcornit ja vähän tuotiin vääriäkin annoksia pöytään, joten päädyimme syömään neljä annosta kolmeen pekkaan. Ilman poppareita tuodut annokset vähän kummastuttivat ja koitimme etsiä sitä popparin makua pehmiksesta ja kinuskikastikkeesta, mutta rohkaistuimme sitten kysymään, että kuuluisiko tähän annokseen ne popparit, vai ovatko vain nimessä. Hetken kuluttua saimme ne annokseen kuuluvat popcornit ja näköjään muutkin kaksi puuttuvaa täytettä. Mitäs pienistä, palvelu oli silti tosi hyvää ja näitähän sattuu. Oli muuten ihan taivaallinen jälkkäri tuo ja ehdottomasti palaan tuonne vielä uudestaan. 
Illan kohokohta, tämä London Concertante -orkesterin esitys oli aivan ihana ja toki puitteet St. Patrics Caterdaalissa olivat myös kohdillaan. Välispiikit alkoivat aina niin ihanasti brittiaksentilla ”Thank you very much indeed”, jonka jälkeen seurasi niin hienoa huumoria, että itse tipuin kärryiltä alta aikayksikön. Meidän rivillä istui Neiti Ennakoija, joka aina ennen muita tiesi milloin kappale loppui ja hän alkoi taputtamaan aivan ensimmäisenä. Takana taas istui Rouva hyräilijä, joka ei tahtonut oikein osua nuotille ollenkaan. Pari Nokia tuneakin kuultiin konsertin alkupuolella, mutta mikäs konsertti se olisikaan, jos ei vähän puhelimet pirisisi. Se tekee tosi hyvää ihmiselle välillä istua tällaisessa konsertissa, jossa ei oikein näe mitään muuta kuin takaraivoja ja on vain pakko keskittyä kuuntelemaan kaunista soittoa. Sellaisia tilanteita ei oikein tahdo tässä hektisessä arjessa olla.