Pääsiäinen Wienissä

Ai että! Pitkästä aikaa täällä taas. Arkeen on jo palattu, mutta muistellaas vähän meidän pääsiäislomaa. Vietimme sen Itävallan Wienissä Aimén sukulaisten luona ja viikkohan vierähti oikein rattoisasti. Odotin hieman lämpimämpää säätä, mutta ainakin sisällä tarkeni ilman fleecehaalaria ja villasukkia, mikä oli oikein rentouttavaa.

Matkaa edeltävänä viikonloppuna Neelalle nousi kuume vuorokauden ajaksi ja oli hieman nuhainen. Lentoa edeltävänä päivänä käytiin vielä tarkistuttamassa korvat, ettei vaan ole tulehdusta. Saimme onneksi lääkärin luvan lentää ja huoli oli siis aiheeton. On se reissuun lähtö vähän erilaista lapsen kanssa, joka voi napata minkä tahansa taudin päiväkodista ihan milloin vain, vaikka juuri ennen matkaa. 

Lapsen saatuani olen alkanut panikoimaan kaikkea lentoon liittyvää ja varaudun jo etukäteen kaikenlaisiin tilanteisiin. Meillä oli käsimatkatavaroissa pakattuna evästä vuorokaudeksi, vaihtovaatteet kaikille sekä melkein puoli paketillista vaippoja. Lennon myöhästymiseen ja laukkujen katoamiseen oltiin siis varauduttu.

Neiti nukahti portilla ja heräsi, kun asettelimme häntä kantorepusta turvavöihin. Siinä sitä sitten odotettiin reilu tunti väsyneen taaperon kanssa, että insinööri saa nollattua koneen laitteiston ja pääsemme matkaan. En muuten ymmärrä, miksi lapsi pitää ehdottomasti olla turvavöissä nousun ja laskun ajan, vaikka kaikilla olisi mukavampaa ja turvallisempaa, jos hän vain nukkuisi mukavasti kantorepussaan. No, lento sujui myöhästymisestä huolimatta aivan hyvin. 

Yövyimme Aimén sedän perheen luona, kuten viime kerrallakin. Tällä kertaa nukuimme lasten huoneessa perhepedissä, johon kolme silmäparia tuijottivat kerrossängystä aamun valjetessa. Talossa temmelsi siis sedän kolmen lapsen lisäksi meidän neiti ja naapurin reilu kaksi vuotias typykkäkin aina silloin tällöin. Olihan siellä ääntä ja elämää, kun televisiossa pyöri Afrikkalainen musiikki TV ja ipanat teki temppujaan. Aimélle kodinomaista ja minulle hieman kaoottisen sorttista. 

Veimme Aimén äidin vegaanisen buffet pöydän antimien äärelle läheiseen ostoskeskukseen. Oma lehmähän siinä ojassa oli, tietty. Tarjolla oli kympillä kastikkeita, salaatteja ja riisiä niin paljon kuin jaksoi syödä. Juomana kuvassa näkyviä makuvesiä. Ei ollut anoppi kovin vaikuttunut, mutta minä voisin syödä tuolla vaikka päivittäin. 

 

Täytin reissun aikana 28 vuotta, jonka kunniaksi Aimé vei minut hienolle illalliselle ravintolaan, joka sijaitsee kerroksessa nro 57. Näkymä oli kaunis ja meillä oli oikein mukavaa siellä syödä aivan rauhassa kahdestaan maukasta ruokaa. Ravintolan yläkerrassa joimme vielä jälkkäridrinksut livemusiikkia kuunnellen. 

Olin jo tähän mennessä lomaa kuullut paljon saksan kieltä ja yhden kokonaisen lauseenkin ymmärsin kerran. Se oli se, kun Aimén äiti kysyi minulta että ”Was ist das (mikä tuo on)”. Tästä kokemuksesta itsevarmana astelin narikkaemännän luo miettien, että muistampa muuten meidän narikkalapun numeron ulkoa. Hän kysyi meiltä jotain saksaksi, johon vastasin: ”seventy seven”. Samaan aikaan Aimé kertoo hänelle, kuinka oli oikein hyvää ruokaa ja mukava kokemus. Voi olla, että on aihetta opetella tuota kieltä vielä vähän, ennen kuin lähtee pullistelemaan taidoillaan. 

Neela sai uudet takin, pipon ja aurinkolasit, joita ylpeänä esittelee mummoilleen. 

Syntymäpäivää seuraavana päivänä äitini saapui Suomesta meitä moikkaamaan viikonlopun ajaksi. Äitimme tapasivat nyt siis aivan ensimmäistä kertaa. Vietimme syntymäpäiväni kunniaksi kakkukestejä Sacherin ja vegaanisten leivonnaisten äärellä ja minulle laulettiin onnittelulaulu seitsemällä eri kielellä. 

Aimé tapasi vanhoja ystäviään ja sillä aikaa me tytöt lähdimme ulkoilemaan Wienin keskustaan. Kävimme Kreikkalaisella lounaalla ja Italialaisella gelatolla. Neela nukkui päiväunia, kun hypistelimme kenkiä, laukkuja ja vaatteita. Ja mihinkäs muualle sitä päätyisikään äidin ja anopin kanssa ostoksille, kuin alusvaateliikkeeseen. Ei siinä, meillä oli oikein rento ja mukava pikku retki keskustan vilinässä.

Olen muuten joskus nuorena saanut päähänpiston, että haluan opetella tekemään aftotukkaa. En osannut silloin kuvitella, että koekaniineja löytyisi ihan lähipiiristä. Aimén serkkutyttö sai istua tovin letitettävänä, kun sormet syyhyten näpertelin palmikkoa hänen ihaniin kiharoihinsa. Ei viissiin ollut mieluinen, kun seuraavana päivänä taloon astui ammattiletittäjä tekotukkatuppu kädessään ja näpersi niin hienot ja tiukat jakaukset ja palmikot, ettei uskoisi ihmisen työksi sitä. Vähän minulla on vielä matkaa siihen nopeuteen ja kädenjälkeen, mitä hän sai aikaiseksi, mutta kyllä tuostakin kampauksesta tuli minusta aika kiva.

Jo tavaksi muodostunut sunnuntai-päivällinen tämän ihastuttavan pariskunnan luona oli aivan ihana. Aimé ystävineen ovat käyneet heidän luonaan sunnuntai-päivällisillä jo vuosia ja olen aika otettu, että olen saanut liittyä tähän hienoon traditioon mukaan. Kerran kuukaudessa tai kahdessa he kuulemma viettävät iltaa hyvän ruoan äärellä, Aimén pelikavereita ja tämä pariskunta. 

Jopa Neela alkoi heltyä ruoalle tämän pöydän äärellä. Hän oli nimittäin hieman nirson puoleinen syöjä koko loman ajan, että alkoi porukka huolestua, että lapsessa on jotain vikaa. Itse en alkanut tästä ottamaan suurta stressiä, sillä kyllä hän sitten syö, kun on syödäkseen. Uskon, että uusi paikka, ihmiset ja maut yhteensä vähän jännittivät ja alas meni lähinnä smoothieta tuubista ja munakokkelia. Minäkin jännitän vatsan kautta, niin ehkä neiti on perinyt tämän ominaisuuden minulta. Loman teema olikin, että ”ainakin hän syö jotain, vaikka se olisikin sitten valkoista leipää nutellalla”. Viimeisenä iltana naapurin neiti ja Neela sitten syöttivät toisillensa ranskalaisia ja me aikuiset pidättelimme hengitystä, että tämä taika kestäisi sen verran, että Neelan vatsa täyttyisi. 

Kotiin päästyämme alkoi puurot, kasvispihvit ja päärynät taas maistua ja päiväkodistakin raportoidaan jokaiselta aterialta, että ”ate all”. Aah, back to basics. 

Neela sai pariskunnalta aivan ihastuttavan nallen, joka on saanut kunnian nukkua yönsä neidin vieressä Seija-tädin virkkaamaan pienen peiton alla.  

Aimén äiti kertoi, että hän näkee Neelassa paljon itseään lapsena. Hänkin oli kuulemma yhtä temperamenttinen. Kukaan ei ryppyile näille kahdelle, mutta heillä molemmilla on myös suuri ja herkkä sydän. 

Kaiken kaikkiaan reissu onnistui oikein hyvin ja aika meni nopeasti. Toki Aimélle se oli vähän kiireistä, kun niin paljon vanhoja kavereita piti käydä moikkaileen, mutta semmosta se on, kun lähtee lomalle ”kotiin”. Ei sitä niin vaan oleskella ja rapsutella mahaa sohvalla maaten, kuten hän oli kai kuvitellut sen menevän. 

Minulle parasta oli se, että sain viettää aikaa äitini, Neelan ja Aimén kanssa sekä se, että sisätiloissa tarkeni t-paidassa. Niin ja nautin myös siitä, että suoristusrautalaineet kestivät hiuksissa ainakin kolme päivää, kun ne Irlannissa kestävät siihen asti, kun astun ovesta ulos.