Kahden päivän Dublinissa vietetyn päivän jälkeen lensimme Wieniin, Itävaltaan sukuloimaan Aimén perheen luona. Matkan tarkoitus oli viettää aikaa heidän ja Aimén ystävien kanssa. Alla oleva kuva kertoo ehkä eniten tästä viikon mittaisesta vierailusta. Aimén sedän perheen talossa oli paljon ihmisiä, ruokaa ja vilinää. Todella kotoisaa. 

Vastaanotto oli mitä lämpimin. Aimén äiti oli todella onnellinen saadessaan meidät kylään. Hän näki neidin nyt ensimmäistä kertaa livenä eikä saanut katsettaan irti hänestä. Niin ihastuksissaan hän pikkuisesta oli. Aamuisin hän tuli hakemaan neidin pesulle ja illalla viimeisenä hän antoi perinteisen afrikkalaisen vauvahieronnan. Lapsetkin olivat innoissaan pikkuisesta serkustaan. 

Padat hehkuivat lämpimänä ja Aimé siellä ensimmäisenä tietysti, ettei vain jää ilman. Tarjolla oli riisiä, pondueta sekä valkoista kalaa tomaattisessa kastikkeessa. Kylläpä oli kaverit hyvvää! En ihmettele, että Aimé on puhunut tästä ruoasta todella usein meidän seurustelumme aikana. Aimén tädillä on todella homma hanskassa, mikä tulee lasten ja kodin hoitoon sekä ruoanlaittoon. Pakko mainita, että kaivoin vahingossa tuolta padasta kalan pään. Tipautin takaisin…

Kuvassa sitä pondu-nimistä hommelia. Pondu(e) on kuulemani mukaan sellainen vihreä lehtimäinen kasvi, josta sitten tehdään erilaisia ruokia. Tässä yksi esimerkki.

Itävaltalaisissa asunnoissa oli muuten yksi jännä piirre, jonka huomasin muutamassa vieraillessani. Siellä on pieni vessa, jossa on vain pöttö. Sieltä poistuttuasi saat seuraavaksi lähteä etsimään käsienpesuallasta, joka sijaitsee kylppärissä. Yhdessä asunnossa se oli aivan vessan viereinen ovi ja toisessa se oli keittiön takana. Minulle tämä tarkoittaa sitä, että on todella suuri todennäköisyys sille, etteivät itävaltalaiset pese useinkaan käsiään vessassa asioidessaan. Ainakaan, jos altaalle suunnistetaan ensin eteiskäytävän ja sitten vielä keittiön läpi. Pöntön sisustakin näytti hieman erille, kuin mihin olen tottunut Suomessa ja Irlannissa, mutta jätetään nämä vessa-asiat nyt tähän. 

Perjantaina Aimé lähti kuuntelemaan jonkin tohtori Umar Johnsonin luentoa afrikan ulkopuolella asuvista afrikkalaisista. Niin hienona hän sinne lähti. Oli kuulemma jutellutkin tämän häntä inspiroivan tohtorin kanssa. Ei sellaisia ihmisiä aivan joka päivä kätelläkään. Tärkeä ilta oli siis. 

Samaan aikaan toisaalla: Olin jäänyt Neelan ja anopin kanssa kolmistaan tähän asuntoon. Miten tässä näin kävi, ajattelin. Siinä sohvalla höpötellessä huomasin, ettei tämä mama hullumpi tyyppi olekaan. Hän on todella hauska ja hyväsydäminen ihminen. Voi sitä tarinoiden määrää. Heidän suvussaan on paljon ihmisiä, joita mama Francine on auttanut erinäisin tavoin ja jättänyt oman työnsä ja tarpeensa sivuun. Kunnioitettavaa toimintaa.

Yhtenä iltana lähdimme lasten kanssa Donau parkkiin, jossa he saivat juoksennella ylimääräisiä energioitaan pois. Ilma oli ihanan lämmin ja olo oli kuin ulkomailla. Tiedättökö sen kun ei tarvi kantaa neuletakkia mukanaan kun lähtee illalla käymään jossain. Tarkenee aivan pelkässä mekossa. Oli niin kesäistä. 

Minäkin istahdin keinuun ja otin pienet vauhditkin, mutta hyi kun tuli paha olo. Ei ole aikuisia varten tuollaiset vempaimet. 

Sunnuntaina pääsi kampaajan kädet hommiin kun sain tehdä tädille kampauksen kirkonmenoja varten. 

Setä pisti pyhävaatteet päälle ja poseerasi kuin kuningas Aimén aurinkolaiseissa. Hauska kaveri tämä setä muuten. 

Tässä tehdään fufua. Keitetään vettä ja lisätään sellaisia jauhoja ja samaan aikaan vispataan. Lisätään niitä jauhoja niin kauan kunnes seos muistuttaa paksua perunamuussia. Lopuksi se asetellaan kastellulle lautaselle ja muotoillaan sileäpintaiseksi. 

Tässä sitä nyt sitten on tarjolla lihan ja pondun kanssa. Joissain maissa fufua syödään käsin. Näköjään niin myös Congossa. Otetaan sellainen palanen ja sitten pyöritellään sitä kädessä ja lisätään mukaan vähän kastiketta ja laitetaan ääntä kohti. Sormin syöty ruoka maistuu aina hyvältä ja minä ainakin olin aivan innoissaan tästä minulle suht uudesta ruoasta aina kun tädin patojen äärelle pääsin.