Kirjoitin aiheesta neidin ollessa vuoden ikäinen, jolloin hän ei vielä puhunut. Kannattaa lukea edellinen postaus tästä. Tästä aiheesta minua pyydettiin kirjoittamaan tässä vähän aikaa sitten ja mielelläni tartun aiheeseen uudelleen, sillä neiti on alkanut puhumaan ja uusia ajatuksia aiheesta on kehkeytynyt. 

Aiemmassa postauksessa kerroin tarkemmin meidän perheen kielitaustoja, mutta lyhykäisyydessään asia on kutakuinkin näin: Minä puhun äidinkielenä suomea ja suht sujuvasti englantia. Aimé, poikaystäväni ja tyttäremme isä, on kasvanut Itävallassa ja puhuu vahvimmin saksaa, mutta erittäin sujuvasti myös ranskaa, englantia ja lingalaa. 2.5-vuotias tyttäremme Neela on syntynyt täällä Irlannissa ja viettää suurimman osan päivistään englanninkielisessä päiväkodissa. Me Aimén kanssa puhumme keskenään englantia, me Neelan kanssa kommunikoimme suomeksi ja Aimén kanssa he kommunikoivat pääosin saksaksi. 

Selvästi englannin kieli on Neelalle se vahvin kieli, sillä suuren osan hereillä ollessaan hän on englannin kielisessä ympäristössä. Toiseksi vahvin on suomi ja kolmanneksi saksa. Syy, miksi suomen ja saksan kielet eivät ole tasoissa on todennäköisesti siinä, että puhun Neelan kanssa enempi kuin Aimé. En tiedä kuinka tätä voi yleistää, mutta äideillä on tapana höpötellä isiä enempi: ”ai haluat lisää vauhtia? Tässä tulee! Onpas kovat vauhdit!” Kerran Aimé tuli puistosta ja kertoi, kuinka viereisessä keinussa oleva lapsi kuuli äitinsä höpystä ja vauhdin ääniefektejä, kun taas Aimé itse oli miettinyt, että ”pitääkö tässä nyt sanoa jotain vai onko ihan ok vain kaikessa hiljaisuudessaan antaa sitä vauhtia”. 

Saatan kokea jopa pieniä paineita siitä, että oppiiko lapseni nyt tätä suomea tarpeeksi hyvin vai oppiiko ollenkaan. Yksi asia, jota olen viime aikoina miettinyt paljon on se, että opettaisinko kirjakieltä vai puhekieltä, joista esimerkkeinä: Punainen – punanen, tule niin lähdetään – tuu nii lähetään ja todella suuri – tosi iso. Olen puhunut asioista niin sanotusti niiden oikeilla nimillä, esim. koira on koira – ei hauva, kuuma on kuuma – ei poppa, kipeä on kipeä – ei pipi. 

Neelahan ei kuule paljoa suomenkielistä keskustelua, jossa kuulisi miten joihinkin kysymyksiin kuuluu vastata, kun hän on itse se, joka niihin vastaa. Kysyin kerran Aiméltä jotain sen tyyppistä, että haluaako hän tehdä jotain ja huomaamattani vastasin hänen puolestaan myöntävästi. Hän kysyi minulta, että ”vastasitko juuri puolestani?”. Aloin miettimään, että saatan tehdä tätä myös Neelan kanssa ihan tiedostamattani. Saatan kysyä, että ”oliko kiva päivä tänään?”, johon itse vastaan ikään kuin esimerkkinä kysyvään sävyyn, että ”joo”. Kreisiä. 

Meidän perheessä on muodostunut huomaamatta sanoja ja sanontoja, joita ehkä muut eivät ymmärrä, kuten ”Katoto lala”. Aimén äidin ollessa meillä kylässä, lauloi hän Neelalle swahilin kielistä lasten unilaulua, joka alkaa näin: katoto lala, mimi katoto, si lale. Aloimme sitten aina nukkuumaanmenoajan koittaessa sanoa neelalle, että ”katoto lala”, kun emme muistaneet koko biisiä. Meidän ystäväperheen pariskunta oli sitten kerran illalla Neelan vahtina, kun olimme Aimén kanssa konsertissa. Neela ei ollut suostunut mennä nukkumaan ja kirjoitimme heille viestillä, että sano, että ”daddy says Katoto lala”. Tulimme takaisin ja he kertoivat, kuinka tämä ”kikoko lala” oli toiminut kuin taikaisku ja neiti oli rauhottunut unille sen kuultuaan. 

Aimé kysyy Neelalta haluaako hän ”lipa”, joka tarkoittaa lingalan kielellä leipää. Hän puhuu jogurtista suomen kielellä. Itse en ole ainakaan tietääkseni käyttänyt saksan kieltä Neelan kanssa, mutta ymmärrän kyllä, jos hän pyytää päästä alas tuolilta sanoen ”runter”. 

Koska me Aimén kanssa emme kumpikaan osaa toistemme äidinkieltä juurikaan, kyselemme usein toisiltamme milloin minkäkin sanan tai lauseen tarkoitusta. Sellaisina hetkinä, kun koitamme saada neitiä erilaisin houkutussanoin syömään, kylpyyn tai nukkumaan, on tärkeää pysyä yhteisellä linjalla. Jos kerron neidille suomeksi, että hänen täytyy maistaa vähintään kaksi lusikallista, ennen kuin saa poistua pöydästä, ei passaa daddyn sanoa saksaksi, että on syötävä lautanen tyhjäksi ennen poistumislupaa. Neiti olisi siinä ihan hukassa, emmekä me vanhemmatkaan tiedä tuon taivaallista, että mitä toinen on lapsen kanssa sopinut. Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin on todella vaikea pysytellä tässä yksi vanhempi, yksi kieli – säännössä. 

Onneksi eräässä facebook -ryhmässä oli tästä puhetta ja eräs vanhempi sanoi, että kaikista tärkeintä on ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. On tärkeää opettaa lapselle omaa äidinkieltä, jos niin on päättänyt tehdä, mutta tärkeää on myös käyttää tilannetajua ja huomioida muutkin keskustelun osapuolet. 

Kroatialaisen ystäväperheen luona tavatessamme huomaan, että perheen äiti saattaa höpöttää Neelalle kroatiaksi, kun minultakin meinaa tulla suomenkielisiä sanoja heidän tyttärelleen. Uskon, että tunnekieli tuppaa tuleen läpi näissä tilanteissa. Olemmehan molemmat tottuneet puhumaan lapselle sillä omalla tunnekielellä. Sama pätee eläimiin. Minun on erittäin vaikea puhua söpölle koiralle muuta kuin suomea. 

Neela katsoo jonkin verran piirrettyjä. Meillä oli tähän hieno systeemi, että minun kanssaan hän katsoo suomeksi, Aimén kanssa saksaksi ja kaikkien ollessa kotona englanniksi. Nyt, kun Neela osaa jo itse pyytää tiettyä ohjelmaa, saattaa se olla milloin minkäkin kielistä piirrettyä, mutta aika tasaisesti kaikkia kolmea kieltä niistä kuuluu. 

Viimeisin ns. ”tricky situation” oli, kun Neela oli juuri oppinut päiväkodissa värit ja esitteli meille taitojaan. Toinen innoissaan nostelee erivärisiä legopalikoita purkista ja huudahtaa ”BLUU, LELLOU, REED”. Kun olisi tehnyt mieli olla ihan, että ”that’s correct, it’s blue”, mutta olin sitten, että ”Hyvä, ihan oikein! Se on sininen”. Samalla sitä on innoissaan toisen uudesta taidosta ja samalla koittaa tunkea sitä itselleen niin tärkeää äidinkieltään sinne väliin kuulostamatta siltä, ettei mikään riittäisi.