Lapsen saatuaan sitä vasta ymmärtää, kuinka kokonaisvaltaista äitiys on. Vauva-aika on sellaista hapuilua, että kokeneemmatkin oman elämänsä organisaattorit suistuvat järjestelmällisyydestä vähän sivuraiteille. Äitiys on ihan super siistiä, ihmeellistä ja ihanaa, mutta samaan aikaan niin pelottavaa, väsyttävää ja pöyristyttävää, ettei mitään rajaa. 

Yksi haastavimmista asioista minulle äitiydessä on ylläpitää kaikkia niitä muita rooleja, joita kannan äitiyden lisäksi. Ollapa läsnäoleva tyttöystävä, kun takana on huonosti nukuttu yö, harteilla makaa rasvainen tukka ja mielessä pyörii vaippojen vähyys, pieneksi käyneet bodyt ja sormiruokailureseptit.

Ei sitä lähdetäkään enää ystävän vauvakutsuille tai isoisän syntymäpäiväjuhlille viikonlopuksi toiseen maahan, kun lapsen lentolippu maksaa melkein yhtä paljon kuin aikuisenkin ja huokean hinnan maksamisen jälkeen tekee mieli olla sitten kerralla pidemmän ajan reissussa. Lomapäiviä taas on kulunut päiviin, jolloin päiväkoti on suljettu paikallisen bank holidayn vuoksi tai kun lapsi on viety lääkärille. 

Kun sitten viimein päätän osallistua työporukan illanviettoon, niin päädyn lähtemään kotiin ennen puolta yötä, jotta jaksan herätä lapsen kanssa ennen kuutta aamiaiselle. 

On hyvin yleistä tuntea olevansa väärässä paikassa. Silloin, kun olen töissä ja lapsi viettää suuren osan ajastaan muiden aikuisten kanssa. Silloin, kun olen päättänyt ottaa omaa aikaa juuri silloin, kun voisimme perheenäkin viettää laatuaikaa. Silloin, kun olen sairaan lapsen kanssa kotona ja pitäisi olla töissä. 

Oikeiden valintojen tekeminen lapsen kohdalla on erittäin haastavaa ihmiselle, joka tuntee herkästi huonoa omaatuntoa pienistäkin asioista. Itse muistan pohtineeni esimerkiksi sitä, että syökö lapseni lihaa ja maitotuotteita, vaikka en itse niiden kulutusta haluaisi tukea. Täällä Irlannissa ei olla ihan niin edistyneitä, että voisin luottaa siihen, että lapseni saisi kasvissyöjänä päiväkodissa lounaaksi muutakin kuin perunaa, joten katsoin parhaaksi, että hän saa syödä siellä sitä mitä muutkin ja tehdä sitten itse päätöksen myöhemmin. Myöskään minulla ei ole kapasiteettia valmistaa hänelle aterioita mukaan jokaiselle arkipäivälle, joten näillä mennään. 

Irlannissa en ole kokenut ulkopuolelta tulevia paineita äitiyden suhteen. Näin yleistäen, irlantilaiset vanhemmat saavat paljon lastenhoitoapua vanhemmiltaan, joiden luona uusi perhe saattaa jopa vielä asua ensimmäisen lapsen synnyttyä. Eräs paikallinen tuttu kauhisteli ajatusta, ettei pääsisi lapsen synnyttyä juhlimaan kavereidensa kanssa, kun kerroin, ettei meillä oikein ole tapana käydä missään, eikä ole oikein lastenhoitajaakaan. Hän ylpeili sillä, että oli jo viikko synnytyksen jälkeen bailaamassa. 

Toki siinä voi olla jotain todella suomalaista, että täytyy pärjätä ja olla reipas. Tukka on pesemättä, lattialla pinttynyt puklutahra ja maidonkerääjät steriloimatta, mutta ”eheen minä mitään apua tarvitse”. On se ajatus ilmassa, että vanhemmuden täytyisi olla jotenkin sellaista kurjaa selviytymistä, mutta näyttää ulospäin ihanalta ja eheältä. Täytyy olla se arjen sankari, joka hymyillen sivulauseessa mainitsee, kuinka ei olla nukuttu kahteen vuoteen kokonaista yötä ja sitten yksikseen itkeä väsymystään suihkussa, kun saa viimein hetken ihan vain itselleen. 

Minulle on ollut haastavaa jättää lapsi hoitoon ja lähteä rennosti treffeille poikaystävän kanssa. Olen itse ollut MLL:n lastenhoitaja usean vuoden silloin nuorempana, enkä voi nyt kuvitellakaan, että soittaisin johonkin palveluun ja ovelle ilmestyisi tuntematon tyyppi ja jäisi lapseni kanssa kahdestaan meille, kun poistuisimme kotoa. 

Se, että saa lapsen kaukana tukiverkostostaan, on tuonut haasteita arkeen, mutta koska tilanne on alusta asti ollut niin, ei oikein ole mitään mihin verrata. Kun lapsen harrastukseen tai päiväkotiin täytyy kirjata joku kolmaskin yhteyshenkilö, on täytynyt miettiä tovi jos toinenkin. Kun töissä HR kysyy, että ”eikö teillä todella ole ketään muuta, joka huolehtisi lapsestanne, kun hän on kipeä” on siinä itku kurkussa takerrettu, että ”ei todella ole muita kuin minä ja lapsen isä”. Se, että meitä todella on vain kaksi aikuista, on toisaalta tehnyt meistä erinoimaisen tiimin, joka hoitaa tilanteen kuin tilanteen. Välillä tuntuu, että pienen kriisin hetkellä meistä tulee sellaisia robotteja, jotka käyvät läpi tilanteen vaatimat toimenpiteet ja alamme hommiin.  

Huh, en olekaan tainnut näin diippiä settiä kirjoittaa aikoihin, jos koskaan. Tällaisia haasteita olen itse kokenut tässä reilun parin vuoden aikana yhden lapsen äitinä. Olisi ihana kuulla teiltä, että minkälaisia ajatuksia aihe herättää. Minkälaisia haasteita te olette kokeneet äitiyteen liittyen?