Viime viikon alussa alkoi säätiedotus luvata lunta ja paljon oli puhetta ilmiöstä The beast from the east, jolla tarkoitettin siis kolmen päivän lumisadetta. Meille Suomalaisille oli siis luvassa kotoisia oltavia, mutta lumeen tottumattomalle valtiolle oli odotettavissa katastrofitilanne. Vakavat naamat uutisissa kertoivat, kuinka torstai-iltapäivään mennessä kaikkien pitäisi pysytellä turvassa sisätiloissa ja käydä tarkistamassa, että naapurin tädeillä ja sedillä on kaikki hyvin. Punainen varoitus oli päällä. 

Koska kaikki kaupat, virastot, toimistot ja julkinen liikenne suljettaisiin, myös meidän toimistossa ilmoitettiin, että keskiviikosta perjantaihin työskentelemme kotoa käsin. 

Kotoa työskentely tarkoitti puhelinpäivystystä ja sähköpostien lähettelyä omalta läppäriltä meidän ruokapöydän äärellä. Aimé ja Neela olivat myös kotona ja Aimén täytyi ottaa koti-isän rooli muutamaksi päiväksi. Minun onnekseni Aimén firmassa kotoa työskentely ei ollut mahdollista, joten työnjako oli selkeä.

Lunta todella satoi paljon noiden kolmen päivän aikana. Sanoisin, että noin vähän alle polveen asti sitä tuli. Minulle se oli hyvin kotoisaa, mutta irkkunaapurit nyrpistelivät neniään, kun keskustelimme tilanteesta. En ollut suinkaan huolissani lumesta, sillä mitä enempi sen kivempi. Mutta huolenani olikin se, kuinka tämä kaikki ympärilläni kestäisi sen. Pysyykö lämmitys kunnossa (kolleegan talosta hajosi lämmitys ja neljän päivän ajan ovat eläneet sisällä +6 asteisessa kodissa), menevätkö sähköt poikki ja sitä myöden kaikki asunnon toiminnot loppuvat, sillä jopa wc-pönttökin tuntuu toimivan sähkölla tässä maassa. 

Kaikki se, mikä tässä kodissa vielä toimi ennen lumikaaosta, jatkoivat luojan kiitos toimimista myös sen aikana ja jälkeenkin. 

Neela oli haltioissaan lumesta ja kävi daddynsä kanssa leikkimässä ulkona, kun minä naputtelin läppärin näppäimistöä. Yhdellä tauolla kerkesin itsekin käydä neidin kanssa vähän pyörittelemässä lumipalloja. 

Oli aika siistiä, että pystyi nukkua melkein tunnin pidempään, syödä rauhassa aamiaista ja aloittaa sitten työt lähtemättä kotoa mihinkään. Työpäivän päätyttyä ei tarvinnut odotella bussia tai pyöräillä vesisateessa kotiin, vaan samalla kellon lyömällä olikin jo kotona ja vapaa-aika voi alkaa. 

Kolmen päivän ajan koko maa oli pysähdyksissä ja neljäntenä päivänä kaupat avautuivat ja ihmiset jonottivat leipähyllyiltä viimeisiä viipaleita. Jopa se kaikista hirveinkin leipä oli loppunut, kun saavuimme paikalle. 

Kuulin uutisista, kuinka yksi Lidl oli yritetty ryöstää tämän lumikaaoksen aikana Dublinin eteläpuolella. Kuulemani mukaan kolme jengiä olivat liittoutuneet yhteen, kasanneet Lidliin johtaville muutamalle tielle suuret lumikinokset ja sitten kaivurilla rikkoneet Lidlin katon toiveena saalistaa suuri rahasaalis tällä tavoin. Poliiseilla oli tietysti hankaluuksia päästä paikalle suurten kinosten vuoksi, mutta totta nämä jengit olivat silti jääneet kiinni, sillä videot tapahtuneesta levisivät sosiaalisessa mediassa kuin Oivariini uunituoreelle rieskalle. 

Meidän kohdalla kaikki sujui siis hyvin ja nautimme siitä, että saimme viettää aikaa yhdessä melkein viikon ajan, eikä ollut mihinkään kiire. Neelakin tuntui olevan aivan innoissaan, kun sai niin monta päivää leikkiä kotona äidin ja daddyn kanssa. Tällainen pieni odottamaton ”loma” oli aika paikallaan.

Perjantain toimistopäivän loputtua Neela jatkoi vielä hommia, kun itse aloitin jo viikonlopun vieton. Hänen hiireen käyty puhelinkeskustelu meni kutakuinkin näin: 

-hello? jyy jä dei… bye… (laittaa hiiren pöydälle, mutta nostaa sen vielä uudelleen korvalle)… aa.. yeah, yeah.. bye (ja asettaa hiiren taas pöydälle) 

Muutama lumilänttiä lukuun ottamatta Irlannin talvi on nyt viikossa käyty läpi ja voimme alkaa nauttia kevään auringosta. Ruohokin oli pysynyt vihreänä kinosten alla.