Meidän on pitänyt käydä Lontoossa minun tädin perheen luona jo ainakin vuoden verran. Viimeksi olimme juuri olleet rakenneultrassa ja veimme sinne iloisia uutisia. Jo silloin Sanna-täti tiesi vauvan olevan tyttö. No, oikeassa oli ja tytön kanssa lähdettiin moikkaamaan ennustaja-tätiä perheineen. 

Sanna-täti on äitini neljästä siskosta kaikista eniten äitini kaltainen ja ehkä siitä syystä heidän luokse on niin helppo ja kotoisa mennä. Lontoossa onkin tullut vietettyä yksi jos toinenkin pidennetty viikonloppu. 

Heräsimme viiden aikaan aamulla, jolloin matkan teko ainakin henkisesti jo alkoikin. Kokosimme matkatavaroita yhdessä Aimén kanssa olkkarissa Neelan vielä nukkuessa. Saimme pakattua mukaan ennätyksellisen vähän tavaraa, sillä mukana olivat rattaiden ja turvaistuimen lisäksi vain kaksi reppua. Näin ollen lentokentillä liikkuminen oli aika kevyttä ja helppoa. Rattaiden mukaan ottamista pohdimme pitkään, mutta oli ne hyvä olla, sillä tuskin neiti olisi saanut kantorepussa nukuttua. 

Lähdimme puolen päivän ajaksi töihin ja veimme neidin hoitoon, jonne kannoimme kävellen myös rattaat ja turvaistuimen. Onneksi matka ei ollut mitkä, mutta kunnon päälle se otti silti. 

Lentomme lähti vasta puoli viiden aikaan iltapäivällä, mutta jotenkin kummallisesti olin laskeskellut päässäni aivan liian monta ylimääräistä tuntia lentokentälle menemiseen ja siellä toimimiseen. Inhoan kiirehtiä kentällä, mutta reilu neljä tuntia siellä oli aivan liikaa. Neelakin sai nukuttua vain pienen pätkän päikkäreitä ja olikin väsynyt reissaaja kun Lontooseen päästiin. 

Ryanairista sen verran, että nykyinen ”peritään lisämaksu vierekkäin istumaan haluavilta ja laitetaan ne tahallaan istumaan mahdollisimman kauas toisistaan automaattisesti” -käytäntö on maailman typerintä ikinä! N. neljän euron lisähinnalla olisimme päässeet vierekkäin istumaan, mutta en periaatteesta alkanut maksamaan jostain sellaisesta, mistä ei aiemminkaan ole tarvinut maksaa. Näin ollen istuin neidin kanssa rivillä 10 ikkunapaikalla ja Aimé aivan koneen viimeisimmällä rivillä. Onneksi lento kesti vain sen tunnin verran, mutta uteliaan pikku taaperon kanssa se oli aika hikistä matkan tekoa. Oli täysi työ koittaa pitää neitiä niin, ettei hän hipaise vieressä istuvaa, potki edessä olevaa penkkiä tai häiritse liikaa takana istuvia. Vieressä istuva leidi kun ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä saadessaan meidät viereensä. Lennosta selviydyttiin ja tätikin pääsi meitä kentälle vastaan. 

Loppuilta menikin neidin iltapuuhissa ja hänelle uuteen ympäristöön ja ihmisiin tutustuessa. Viimeisillä energioillaan neiti koitti vielä viihdyttää muita, kunnes sänkyyn päästyään nukahti kuin taikaiskusta. 

Innokkaat lastenhoitajat, serkkuni Katie ja Jayden, lähtivät oppaiksemme Olympiapuistoon, jonne oli tarkoitus lähteä viettämään kaunista kesäpäivää ja päästää pikkuinen oikein astetta paremman leikkipuiston keinuihin. Neiti kuitenkin nukkui rattaissaan sen koko kolme tuntia, kun kävelyllä olimme. 

Reitti Olympiapuistoon kulki Westfield ostarin kautta, josta nappasimme Katien kanssa frozen yogurtit mukaan. Kyllä kelpasi! Taisi olla ensimmäinen kerta Lontoossa, etten astunut jalallanikaan ostarin uumeniin. Lontoon viimeaikaiset tapahtumat kummittelivat mielessäni ja halusin välttää suuria väkijoukkoja. Ostoksia voi onneksi tehdä Dublinissakin, ja Lontoon hintoihin verrattuna edullisemminkin vielä. 

Puistossa istahdettiin hodareille ja vähän lepäiltiin ennen takaisin kävelyä. Matkan varrella kävimme ostamassa vähän tykötarpeita kokkailuja varten, sillä Aimé lupasi valmistaa päivän ruoan, bravuurinsa jauhelihakastike pavuilla ja ranskankermalla, lisukkeena basmatiriisiä. 

Neela löysi Sannan keittiöstä pienen muovijakkaran, jota hän sitten kuljetti ympäri keittiötä ja olkkaria aivan kuin taaperokärryä konsanaan. Olimmekin harmitelleet, että kärry olisi ihan liian iso mukaan otettavaksi. Neiti kun pitää kovasti kärryn kanssa kävelystä, sillä ilman tukea hän ei vielä ota askeltakaan. 

Sunnuntain ohjelmanumero oli saadaa keräiltyä kaikki levittämämme tavarat ja tarvikkeet takaisin reppuihin ja syödä vielä lounasta ennen lähtöä. Yhtenä missiona oli myös saada neitiä syötettyä niin hyvin, että matkan teko sujuisi mukavasti meillä kaikilla. 

Paluulennolla nousimme koneeseen aivan viimeisten joukossa, niin koneessa ei tarvinut istua liikoja odottelemassa. Harmiksemme meidän rivin käytäväpaikalla istuva nainen koki suureksi ongelmaksi vauvan olemassaolon hänen rivinsä ikkunapaikalla ja pyöritteli silmiään, kun koitimme ahtautua paikallemme reppuineen kaikkineen. Lentoemännät kertoivat hänelle koneen olevan aivan täynnä, mutta ehdotin hänelle paikan vaihtoa neidin isän kanssa, joka koneen etuosassa istui. Hän vihaiseen sävyyn kysyi, että ”sitäkö nyt sitten haluatte”, ja koitin selittää, että tällä tavalla voitamme kaikki: hän pääsisi mahdollisimman kauan lapsesta, ja me saisimme daddyn meidän viereen. Minun ja epäonnisen leidin välissä istuva vanhempi rouva pyöritteli silmiään minulle, ja ihmetteli hienostoleidin touhuja. No, leidi lähti etsimään uutta istumapaikkaa, ja jo silmiään ummistamaan kerennyt Aimé saapui meidän viereen. 

Juuri ennen koneen nousua, hienostoleidi kuitenkin tuli takaisin ja kertoi olleensa huolissaan matkatavarahyllyssä olevasta laukustaan. Hän päätyi siis istumaan Aimén viereen ja mukava vanhempi rouva löysi uuden istumapaikan meidän edessä olevalta riviltä. Ristus mikä operaatio, mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Hienostoleidi nukkui koko matkan kuulokkeet korvillaan ja me Aimén kanssa viihdytimme Neelaa, joka vihdoin ja viimein nukahti vasta koneen juuri laskeuduttua Dubliniin. 

Kaiken kaikkiaan matka oli onnistunut ja oli mukava nähdä Lontoon perhettä pitkästä aikaa.