Ulkomailla asumisen varjopuolia

Tämä postaus on pitkä ja saattaa herättää haikeita tuntemuksia. Varaa siis rauhallinen hetki ja kuppi kuumaa.

Mietin niitä aikoja, kun niin kovasti halusin muuttaa ulkomaille. Matkailu ei riittänyt, vaan oli päästävä kokemaan maan kulttuuria ja tapoja lähietäisyydeltä. Silloin 24-vuotiaana näin ulkomailla asumisen upeana elämänkokemuksena ja sain mahdollisuuden muuttaa tänne vehreiden nummien maahan, Irlantiin. Upea tämä kokemus toden totta on ollutkin, mutta ei todellakaan mitään pelkkää rivitanssia ja neliapiloita.

Ajatus ulkomailla asumisesta saattaa usein olla totuutta kauniimpi. On aivan eri asia lomailla toisessa maassa, kuin elää siellä jokapäiväistä arkea ja käydä läpi kuiluja ja huippuja.

Työpaikkani on kansainvälinen firma, jossa olen tutustunut aivan ihaniin ihmisiin, myös poikaystävääni, ja olen saanut elämääni ystäviä ja olla osa useita eri ystäväporukoita. Harmikseni Dublin on ollut useille heistä vain välietappi ja niin moneen kertaan olen itkenyt läheisten ystävien lähtöä, ei pelkästään työpaikalta, vaan myös maasta. Sitä huomaamattaan alkaa miettiä, että miksi lähentyä ollenkaan, kun kuitenkin kohta joku meistä päättää lähteä ja jatkaa elämäänsä kotimaassa tai jossain vielä kauempana.

Irlanti on ulkomaiselle siitä ihana paikka, että kun irkku aksentti alkaa kuulostaa ymmärrettävältä, on helppo elellä elämää, kun ymmärtää muita ja tulee myös itse ymmärretyksi. Muistan silloin, kun alkukuukausina täällä vuokrasin irkku pariskunnan ylimääräistä huonetta ja edes yhdessä unessani en ymmärtänyt mitä he yrittivät minulle kertoa. Kielitaito on toki vuosien varrella parantunut huimasti, mutta en pysty ketään huijaamaan olemattomalla irkku aksentilla ja usein uusissa paikoissa, kuten taksissa tai kampaajalla käydään se sama, nyt jo hieman kyllästyttävä keskustelu:

hän: Mistä olet kotoisin?

minä: Suomesta

hän: Ulkonäöstä päättelinkin, että joko Ruotsista tai sieltä päin. Oletko kauankin asunut täällä?

minä: reilut viisi vuotta

hän: onpas pitkä aika, viihdytkö täällä?

minä: Juu, kyllä olen viihtynyt.

hän: käytkö töissä (MIKÄ KYSYMYS TÄMÄKIN ON)

minä: joo toki. Samassa työpaikassa kaikki nämä vuodet.

hän: aiotko jäädä tänne vai muuttaa takaisin sinne Ruotsiin? (Huoh)

Uusille tuttavuuksille en ole minä, Maria, vaan joku suomalainen tyttö. Vähäpätöisempi ihmisenä, kun en edes ymmärtänyt mitä tarjottiin, kun kysyttiin haluanko lisää ”bouga” ja toistettu sanaa noin kuusi kertaa. [bouga] = burger

Olimme muuttamassa yhteen poikaystäväni kanssa ja vuokrasimme asunnon välitysfirman kautta. Heidän toimistolla kävimme läpi listaa vuokrasopimukseen kuuluvista tavaroista ja huonekaluista. Listassa oli yksi sana, jota emme olleet kuulleet aiemmin. Sitten kysyimme firman edustajalta, että ”sorry, what is kettle”, johon saimme vastaukseksi hänen ja kollegansa räkäisen naurun saattelemana vastauksen ”you don’t know what kettle is?!?!” Kettle on siis jokaisesta tämän saaren kodista löytyvä laite, vedenkeitin, muttei meistä kumpikaan ollut kuullut sanaa aiemmin. Tästä lähtikin meidän mutkikas yhteistyötaival välitysfirman edustajien kanssa ja kesti vuosia, että meidät alettiin ottaa tosissaan. Halusimme myös tietää miten meidän boileria käytetään ja meitä katsottiin kuin emme tietäisi miten polkupyörällä ajetaan. Anteeksi nyt vain herra isoherra, mutta ette tekään varmaan osaisi kehrätä lankaa rukilla ilman pientä opastusta alkuun.

Kun saimme vauvan, kävin sellaisessa imetystukiryhmässä tutustuakseni muihin lähialueen vasta synnyttäneihin äiteihin. Kaikki muut olivat Irlantilaisia, enkä osannut liittyä keskusteluun suositelluista kouluista, enkä halunnut liittyä siihen kysymällä, että voisiko joku selittää miten tämä koko koulusysteemi tässä maassa oikein toimii. Tunsin itseni niin ulkopuoliseksi, etten kyennyt antamaan ryhmälle enää toista tilaisuutta. Onneksi Suomessa asuva ystäväni sai vauvan vain neljä kuukautta myöhemmin ja hänen ansiosta pysyin järjissäni uudenlaisen tilanteen keskellä.

Jännintä tuossa ulkopuolisuuden tunteessa on se, että se saattaa seurata mukana myös Suomeen. Jotenkin hassusti sitä luulee täällä Irlannissa ajattelevan niin suomalaisesti, mutta yllätyin itsekin, kuinka irkkujen huolettomuus olikin vähän päässyt valtaamaan ajatteluni, kun olin Suomessa lomailemassa. Dublinissa on hyvin yleistä esim. kävellä punaisia päin, jos autoja ei näy, jolloin Helsingissä lomaillessa piti vähän petrata, että muistaa odottaa vihreiden valojen vaihtumista. Mietin, että onpa tämäkin hölmöä, että tässä sitä odotellaan tyhjän kadun varrella keskellä yötä, että valo vaihtuu ja voin astella tien yli ja taas Dublinin keskustassa pieni omantunnon tuska iskee, kun hipsii punaisia päin. Sama en-kuulu-näköjään-tähänkään-porukkaan tunne valtasi kehon, kun olin pukenut lapseni kuin pakkaskelille lapasineen ja vaaleine toppahousuineen, kun muut Ruoholahden kuraisen leikkipuiston lätäköissä leikkivät lapset oli vuorattu päästä varpaisiin kaikkeen, mikä alkaa sanalla kura. Dublinissa taas saatan vähän aina hämmästyä, kun näen kärryissä istuvan lapsen ilman pipoa ja lapasia keskellä talvea.

Irlannissa asuvat ovat saattaneet kokea itse tai vähintään kuulleet puhuttavan homeesta kuin päivän säästä. Milloin pyyhitään hometta pois seinistä ja milloin sitä paljastuu kerroksena kaapissa pitkään olleiden kenkien pinnalta. Talviaikaan asunnon ja jopa työpaikan lämpötila saattaa laskea sellaisiin lukemiin, että nenänpää on jäässä aamusta seuraavaan. Missään maassa matkustaessani en ole kohdannut järjestelmää, jossa vesi täytyy ensin lämmittää, jotta voi käydä suihkussa tai tiskata astiat. Asumisen standardeja on joutunut laskemaan rutkasti Suomen maaperältä poistuessa, mutta jännästi kaikkiin näihin asunnon kommervenkkeihinkin tottuu. Huvittavaa on, että jokaisessa asunnossa on omat juttunsa, jotka vain sen asukkaat tuntevat. Ikäänkuin jokaisella asunnolla olisi oma luonteensa: ”muista vetää tuosta vivusta, kun menet suihkuun”, ”kannattaa mennä heti, vielä kun vesi on kuumaa”, ”siitä kahvasta täytyy sitten painaa sillä tavalla itsevarmasti, jotta se vetää”, ”voisitko tyhjentää tuon kosteudenkerääjän säiliön” sekä ”niin siis tuo folio on tuossa sensorin päällä, jotta varashälytin ei laukea soimaan käytävällä kävellessä” sekä unohtamatta “ei, en vieläkään tiedä miten pestään käsiä miellyttävästi, kun toisesta hanasta tulee tulikuumaa ja toisesta jääkylmää vettä.”

Tukiverkoston puuttuminen on ulkomailla asumisen varjopuolista se synkin. Sen puuttuminen vain korostuu sen jälkeen, kun taloon syntyy vauva. Toki meille tilanne on ollut alusta asti se, että tukiverkosto on kaukana  ja tämä on tehnyt meistä super vahvan tiimin, joka hoitaa tilanteen kuin tilanteen. Yhtenä syksynä sairastimme tyttäreni Neelan kanssa vuorotellen, jolloin poissaoloja töistä kerääntyi enempi kuin koskaan ennen. Toki olimme vuorotelleet lapsen hoitoa Aimén kanssa, mutta siitä huolimatta poissaoloja kertyi paljon kummallekin. Töissä ne pistettiin merkille ja keskustellessa HR:n kanssa oli hänelle aivan ylitsepääsemättömän vaikeaa ymmärtää, että meidän lapsella on vain me kaksi huoltajaa: ”Maria, eikö TODELLA ole KETÄÄN muuta, joka voisi hoitaa kipeää lastanne”. Ei hyvä rouva, en todella muuttanut ulkomaille 24-vuotiaana vanhempieni ja isovanhempieni kanssa siltä varalta, että löydän kumppanin, jonka kanssa meille syntyy lapsi, joka muiden lasten lailla nappaa päiväkodista milloin mitäkin tauteja ja tarvii silloin kotihoitoa.

Olemme pienesti kinkkisen kysymyksen äärellä myös silloin, kun lapsen päiväkotiin tai kouluun täytyy ilmoittaa se kolmas yhteyshenkilö.

Lapsemme näkee isovanhempiaan lähinnä videopuhelun välityksellä ja kasvokkain useiden kuukausien välein. Juuri nyt en edes tiedä, milloin me seuraavan kerran pääsemme näkemään ketään sukulaisia.

Mikäli haluaisimme vielä perheenlisäystä, olisi se sekä taloudellisista, että käytännöllisistä syistä lähes mahdotonta täällä Irlannissa.

Entäs ne kaikki extempore perhedinnerit, syntymäpäivät ja perhejuhlat? On priorisoitava ne tapahtumat, joissa on tärkeä olla läsnä, mutta sekään ei aina riitä. On haikea ajatus, etten ole päässyt esim. yhden läheisimmän ystäväni häihin.

Juhlapyhien perinteet täytyy organiseerata itse ja ymmärtää myös se, ettei joulutortut ja karjalanpiirakat kertakaikkiaan herätä samanlaisia tuntemuksia itävaltalaisessa avopuolisossa tai irlannissa syntyneessä tyttäressä, kuin minussa, joka olen niitä himoinnut kuukausia ja sitten vääntänyt niitä tuntikausia. Joulutorttu on kuitenkin vain lehtitaikinaa luumuhillolla ja karjalanpiirakka riisipuuroa ruistaikinan sisällä, eikä pidä ottaa itseensä jos muut perheenjäsenet näkevät ne vain sellaisina. Viime jouluna juttelimme siitä, että minkälaisia perinteitä haluamme vaalia meidän joulun vietossa tulevina vuosina. Ne on paras muovata yhdessä eikä väkisin pilkkoa rosolliaineksia tarjoiluastiaan vain siksi, että se on osa jouluateriaa, mutta ei itse edes kovin välitä siitä.

Hassu juttu muuten, että täältä käsin on helppo ajatella kaikenlaista mitä sitä tekisi, jos olisi nyt Suomessa. Kuinka monesti olen saanut itseni kiinni ajatuksista, kuten ”nyt jos olisin Suomessa, niin poimisin itse mustikoita pakastimen täyteen”. Ikinä elämässäni en ole mustikoiden poimimisesta tykännyt, mutta kummasti se todellisuus hämärtyy, ja helppo täältä kaukaa huudella.

Kun joutuu tilanteeseen, jossa tuntematon huumehuuruinen mies hyökkää päälle hiljaisella bussipysäkillä, alkaa turvallisuudentunne murtua. Sehän olisi voinut tapahtua missä vain, mutta koska se tapahtui uudessa asuinkaupungissa, muuttuu se kaupunki vaarallisemman tuntuiseksi aivan silmänräpäyksessä.

Tai kun omaan kotiin tunkeudutaan ja omiin tavaroihin kajotaan, vähenee luottamus ihmisen hyvyyteen. Kun poliisi ei saa koskaan tekijää kiinni, eikä silloinkaan vaivaudu paikalle, kun yläkerran juhlinta on alkanut eskaloitua liian äänekkääksi ja riitaisaksi, niin mikä on se taho, jonka puoleen kääntyä, kun virkavaltaa tarvitaan?

Kun mikään kieli ei suju enää kunnolla. Sanat on hukassa milloin milläkin kielellä puhuttaessa ja sitä yrittää kaikkensa, ettei lähde sekoittamaan kahta kieltä keskenään, ylimielisen kuuloista sellainen. Yritän pitää suomen kielen taitoa yllä seuraamalla suomalaisia vaikuttajia, katsomalla sarjoja ja kirjoittamalla, sillä muuten suomen kielen taito jäisi ajalle 2014. Teknologia kehittyy, mutta niin myös kieli.

Mitä sitä oikein ikävöi, kun ikävöi kotimaata? Minun elämä ja arki on täällä, mutta Suomi-ikävä iskee pahiten juuri ennen matkaa sinne tai juuri sieltä palattuaan.

Suomen lomalla tiivistyy viikon ajalle kaikki se ihana, mitä siellä asuessa koki vuosien varrella: puhun omaa äidinkieltäni ja pystyn ilmaisemaan ajatuksia ja tuntemuksia juuri niin kuin ne koen jollain keski-pohjanmaan, rovaniemen ja hesalaisten murteen sekoituksella. Vietän aikaa niiden ihmisten kanssa, jotka ovat tunteneet minut vuosikausien ajan ja joiden seurassa oloni on mukava. Syön tuttuja makuja ja juuri niitä lempiruokia, joita en ole kuukausiin syönyt; irtokarkkeja, karjalanpiirakoita ja kauraleipää. Ihania jälleennäkemisiä ja laatuaikaa. Lomamatkat Suomeen on samaan aikaan maailman ihanimpia ja niitä lomista kaikkein raskaimpia. Lähtö takaisin kotiin tuntuu silloin erityisen haikealta, kun on loman aikana tajunnut, ettei ole ollut niin perillä niistä ystävien ja läheisten oikeista kuulumisista ja päässyt niistä jyvälle vasta nähtyään heitä. Toki olenhan itsekin pantannut esim. muutaman vuoden takaisia raskausuutisia sinne Suomen lomalle, joten on aivan ymmärrettävää, ettei ihan kaikkea tunnu luontevalta kertoa videopuhelun välityksellä.

Joskus jäähyväiset ovat helppoja kuin kaurapuuron keitto, mutta vitsit vieköön se on toisinaan niin saakelin liisteristä ja nihkeää.

Vaikka kuinka jokainen on oman onnensa seppä ja elämme omaa elämäämme, iskee omasta kaukana olosta syyllisyyden tunne juuri lähdön hetkellä kaikista raskaiten. Toisinaan Suomesta kotiin on ollut ihana tulla ja toisinaan aivan kamalaa, eikä sitä oikein itsekään tiedä mikä tekee siitä milloinkin helppoa tai vaikeaa.

Nämä vuodet ulkomailla ovat opettaneet minulle toki kielitaitoa ja avarakatseisuutta, mutta ennen kaikkea rohkeutta. Opin myös sen, että ehkä en tulekaan aivan kaikkien ihmisten kanssa toimeen. Olin aiemmin vain ollut tekemisissä samankaltaisten ihmisten kanssa. On aivan todella silmiä avaavaa työskennellä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa teitä ei yhdistäkään samanlaiset arvot ja mielenkiinnon kohteet, vaan ainoastaan sama äidinkieli. Silloin sitä vasta oppiikin itsestään ja muista todella paljon. Silloin voisi väittää, että on alkanut oppia oikeasti tulemaan kaikenlaisten ihmisten kanssa toimeen.

Se, että on luopunut paljosta tarkoittaa onneksi usein myös sitä, että on saanut vielä enemmän. Irlannissa tapasin elämäni miehen ja olemme saaneet maailman huikeimman tyttären. Heidän ansiostaan ja heidän vuoksi olenkin viihtynyt täällä nämä vuodet. Tämänkin poikkeustilanteen, jota nyt eletään, voi nähdä joko niin, että täällä sitä ollaan vieraassa maassa, eikä tiedä milloin pääsee lentämään sukulaisia ja ystäviä tapaamaan Suomeen, eikä kaupasta saa edes kunnon karanteenikarkkeja. Tai sitten sen voi nähdä niin, että täällä sitä elellään uudenlaista arkea entistäkin tiiviimpänä perheenä ja koetaan tällainen aikakausi yhdessä. Hyvin me täällä pärjätään.