Vauvan rekisteröinti
Tänään oli suuri päivä meidän pienelle perheelle, sillä pikkuinen saatiin rekisteröityä tähän maailmaan. En tiedä, miten se Suomessa menee, mutta kuvittelisin kaiken tapahtuvan helposti ja suorastaan automaattisesti. Lapsen synnyttyä täällä Irlannissa on hänen rekisteröinnistä huolehdittava vanhempien aivan itse.
Synnäriltä lähdettyämme emme saaneet vauvasta minkäänlaista todistusta tai muitakaan papereita. Kotikäynnillä kätilö toi mukanaan paperin, jossa oli syntymään liittyvät tiedot. Rekisteröinti ja syntymätodistuksen hankinta on siis tehtävä itse vauvan syntymästä kolmen kuukauden sisään.
Koska emme ole naimisissa, oli meidän molempien oltava paikan päällä passeinemme. Koska tänään oli Aimén viimeinen isyyslomapäivä, oli homma suoritettava tänään alta pois. Homma jännitti minua etukäteen, sillä vauvan kanssa liikkeelle lähtö on hieman hidasta ja toimistoon oli kerettävä yhdeksään mennessä, jotta välttyi jonottamiselta.
Herätyskello soi jo kuudelta ja oltiin kuin oltiinkin junassa matkalla keskustaan jo kahdeksalta. Vauva oli syötetty pariin otteeseen, vaipat oli kuivat ja vaatetta oli päällä tarpeeksi. Juna oli täynnä työmatkalaisia, mutta se meni suht mukavasti vauvan nukkuessa koko matkan, eikä kukaan aivastanut vaunuja päin. Sitä näkee kauhuskenaarioita nykyään kaikkialla!
Rekisteröintitoimisto oli todella vaatimattoman näköinen sekä ulkoa, että sisältä, ja kävellimmekin sen ohi kerran. Olin varautunut pitkiin jonoihin oven ulkopuolella, mutta olimmekin ainoat odottelijat. Tänne muuttaessani PPS numeroa hakiessa kun oli toimistoon kerettävä hyvissä ajoin jonottamaan, jotta ehti saada vuoronumeronsa samalle päivälle.
Homma hoitui sutjakkaasti. Meidän tuli täyttää kolme paperia, jonka jälkeen allekirjoitimme tiedot oikeiksi ja lopuksi saimme syntymätodistuksen käteemme 20 euron hintaan.
Meidän kotiin päin menevä juna lähti nokan edestä ja seuraava meni vasta tunnin päästä. Lähdimme siis ostamaan pientä purtavaa ja syöttämään pikkuinen.
Ihan todella kätevää, kun toisen ruoka kulkee aina mukana, eikä sitä tarvi sen kummemmin lämmitellä tai jäähdytellä.
Evästuokion jälkeen suuntasimme kotia kohti ja junamatkalla oli tällä kertaa mukavan väljää. Yksi kumma juttu vain: Istuimme neljän paikalle, jossa eräs nainen istui ennen meitä. Kesken matkaa hän vaihtoi istumapaikkaa puoli vaunua kauemmas meistä. Näin suomalaisena ihmettelin asiaa ja mietin, että haisenkohan ihan maidolle vai olikohan syynä jokin muu…
Lopuksi haluan vielä kertoa tarinan kadonneesta lompakosta. Eilen olimme lähdössä koko porukalla liikkeelle, kun Aimé kysyi olenko nähnyt hänen lompakkoaan. Voi elämä! No, mietimme päiviä taakse päin jotta pääsemme ongelman ytimeen. Viimeksi lompakko oli ollut mukana jalkapallotreeneissä lauantaina, mutta maksettu oli kuitenkin taskusta löytyvillä kolikoilla. Puhelu jalkapallokentän toimistoon, ei ollut siellä. Käänsimme takit ja laukut ylösalaisin, mutta tapaamiseen oli lähdettävä ja lompakkoa etsittävä myöhemmin. Illalla väsymys esti etsintäpuuhat. Tänään iltasella Aimé katsoi jotain videota koneellaan kun hän pompahti sohvalta ylös, tepasteli eteiseen ja tuli takaisin lompakon kanssa. Ihanaa! Hän oli katsonut videota, jossa joku kalamyyjä oli kertonut, kuinka käteistä tulee päivän aikana niin paljon, että paras paikka piilottaa ne on omat kengät. Hah! Siellähän se herran lompakkokin oli majaillut, jalkapallokengissä nimittäin.