Oletko sä saanut joskus kuulla pituudestasi? Tai mistä vaan ulkonäköön liittyvästä asiasta? Onko jokin piirre sussa mikä tuntuu ihmisiä ihmetyttävän? Saako sinusta toisen olemusta arvostella tai ihmetellä ääneen?

Itse olen 152 cm pitkä ja kuten arvata saattaa, olen saanut siitä kuulla usein. Toki nykyisin en enää juurikaan onneksi ja yleensä nekin kommentit tulee tämmöisiltä uudemmilta tuttavilta, jotka ihmettelee sitä. Aiemmin oon ollut aina se pätkä, tappi, mini-ihminen, kääpiö, hobitti tai joku muu vastaava. Koulussa on tullut kuittailua etenkin toisilta tytöiltä. Myöhemmin jotkut miehet, ovat olleet järkyttyneitä siitä, et voi olla näin lyhyitä naisia. Jotkut pidemmät naiset ovat harmitelleet, ettei mun seurassa voi käyttää korkkareita, mikä ei pidä paikkaansa. Ihan sama se on minulle käyttääkö joku korkeita kenkiä, varsinkin jos ovat kuitenkin jo pidempiä kuin minä. 🙂

Nämä kaikki kommentit on toki sanottu aina ihan hyvässä hengessä, ettei ole ns kiusattu tai ilkeilty. Mutta tietyssä vaiheessa ikää ja kehitystä tytöstä naiseksi, nuo kommentit satutti ja tuntu pahalta. Häpesin omaa vartaloa, omaa lyhyyttä. En saanut ikinä sopivan mittasia housuja, jotka olisi ollut mahtuneet kiinni vielä ylhäältä. Niin, tietysti omistin vielä pyöreän takapuolenkin, että tuli oikein ärsyttävä combo lyhyistä jaloista ja isosta pyllystä = persjalkanen. Siitäkin sai kuulla.

Kuitenkin jossain vaiheessa sitä lakkasi miettimästä asiaa. Tajusin, et voin olla ihan hyvä näinkin. Että on onnellinen, ettei ole mitään sairauksia ja pystyy liikkumaan normaalisti. On omassa kropassa hyviäkin asioita ja niitä voi esim pukeutumisella korostaa.

Lyhyydestä on ollut myös paljon hyötyä luonteelle ja persoonalle. En oo ikinä saanut mitään helposti, vaan kaikkeen on tarvinnut aina enemmän sitkeyttä ja ponnistelua. On pitänyt joko ponnistella tai luovuttaa eikä luovuttaminen ole kuulunut mun piirteisiin. Sepä onkin tehnyt minusta ymmärtäväisemmän, sitkeämmän, rohkeamman, reilumman, kiltimmän ja positiivisemman.

Toki myös saan katsoa aina muita ylöspäin ja kokenut monesti ns. alemmuudentunnetta muita kohtaan. Eikä aina tietenkään ole ihan helppo ollut tyytyä siihen kroppaan sellaisinaan ja olla porukan lyhyin.

Sitten, kun tuli raskaaksi, niin mahan kasvu sai ihmiset taas ihmettelemään, et miten näin pieni ihminen jaksaa kantaa tommosen mahan tai et mahtuuko se vauva tosiaan kasvamaan siellä mahassa. Itsekin ihan samoja pohdin ja pelkäsinkin synnytystä oman pienuuden vuoksi, mutta sain lohdutuksekseni kuulla, ettei se pituus ole oleellinen juttu siinä asiassa vaan lantion malli ja koko. Raskaus ja synnytys vahvisti omaa käsitystä hyvästä ja kestävästä kropasta. Sekä ajatusta siitä, että oli keho minkälainen vaan, niin sitä täytyy hoitaa ja kantaa ylpeänä, onhan se vain sinun omasi ja kuka muukaan siitä välittäisi jos et sinä itse.

Nyt olen kerryttänyt ehkä liikaa painoa, mutta kumminkin sitä on armollisempi itselleen ja sille ajatukselle, että ikinä ei saavuta sitä täydellistä unelmien kroppaa. Se taas vahvistaa vielä enemmän ajatusta, että oma vartalo onkin juuri täydellinen minulle virheineen päivineen ja jos saisikin jotain muuttaa niin olisiko silloinkaan tyytyväinen?

On ihanaa, että meitä on erikokoisia, erinäköisiä ja erilaisia. Se on rikkaus ja jokaisella pitäisi olla samat oikeudet ja arvostus ikään, kokoon, väriin tai sukupuoleen katsomatta. Eikö? Pidetään huolta itsestämme ja toisistamme. Ollaan lempeitä ja ystävällisiä. Ei kommentoida rumasti tai tökerösti toiselle, jooko? ♡