Kun nyt sain alta pois tuon kaasodraaman, niin nyt voin keskittyä muuhun hääpäivään tarkemmin.
16.7.2016 oli siis se maaginen päivä, jolloin sanoimme toisillemme tahdon. Edeltävänä päivänä kävimme koristelemassa juhlapaikan ja vaikka itse sanonkin tuli koristelusta hieno. Tässä alla kuva edeltävältä päivältä, aivan kaikki ei ole näissä valmiina, mutta osviittaa kuva antaa ainakin koristeluista. Valmiista koristellusta tyhjästä juhlatilasta en tainnut ottaa yhtäkään kuvaa, tyhmä minä.
Kuvassa ylhäällä vieraille tarkoitetut pöydät, alavasemmalla lahjapöytä ja oikealla alhaalla hääparin, kaasojen ja bestmanien (sekä heidän avecien) pöytä.
Koristuksiin kaitaliinapitsit (shampanjan väriset), pöytäliinat, vieraslahjalaatikot, vesimaljakot, ruusut ja kasvit, sekä lahjapöydän matkalaukku olivat Suomesta hommattuja, tai no matkalaukku tietysti oli sukuperintöä. Tuolien pääliset sekä vihreät rusetit, paikkakortit ja lahjapöydässä, morsiusparin pöydässä sekä parissa muussa kohdassa käytetty organza olivat kaikki tilattu Kiinasta.
Perjantain sää oli kaikkea muuta kuin ideaali häiden tai koristelun suhteen. Vettä tuli taivaan täydeltä ja ukkosti. Saimme talkoo voimin säästä huolimatta perjantaina juhlatilan valmiiksi lauantaita varten sekä sisältä että ulkoa. Lauantaille ei jäänyt juurikaan mitään juhlapaikalla tehtäväksi.
Lauantai aamupäivällä meille kotiin saapui kampaaja laittamaan minun ja kaasojen kampauksia sekä meikkaamaan minut. Ja täytyy kyllä sanoa, että kampaajan kotiin järjestäminen oli äidiltäni loistoidea. En usko että olisin jaksanut juhlia häitä enää illalla, jos minun olisi pitänyt aamusta jo raahautua johonkin salonkiin puunattavaksi. Omassa kodissa sai mukavasti rentoutua sohvalla sillä välin kun kampaaja laittoi kaasojen hiuksia.
Ennen häitä alkoi raskauden ja kesän myötä jalat turpoamaan ja pelkäsinkin, ettei hääkengät tai mitkään muutkaan kengät mahdu jalkaani. Visioin jo itseni marssimassa alttarille crocseissa! Omaksi ja muidenkin huojennukseksi hääpäivänä turvotus oli kokolailla minimissään ja kengätkin mahtuivat jalkaan. Mitkään piikkikorkoiset kengäthän ne eivät tietenkään olleet, sillä sen verran osasin jo etukäteen varautua kasvavaan mahaan ja sen mukanaan tuomiin erinäisiin epämukavuuksiin.
Puku oli mielestäni täydellinen, onneksi tilasin viimehetkellä uuden! Ja siinä oli väljyyttä sen verran, ettei missään vaiheessa kiristänyt liikaa mistään kohtaa. Painavahan tuollainen monikerroksinen hääpuku on, mutta itse en kokenut painosta olevan haittaa. Kuumuus sen sijaan haittasi, vaikkei mikään hellepäivä ollutkaan. Syypäitä lienee tuo sisäinen pieni lämpöpatteri ja paksu, kolme kangaskerrosta sisältävä puku.
Sään ollessa perjantaina aivan karsea, sovimme kuvaajan kanssa, että aloittaisimme lauantaina potrettikuvaukset juhlapaikalla, sillä se oli ainoa paikka, missä olisimme päässeet sisälle sateelta suojaan kuvaamaan. Lauantai onneksi kuitenkin osoitti tämän varotoimenpiteen turhaksi, sillä sään puolesta lauantai oli kyllä viikon kaunein ja aurinkoisin. Potretit otettiin sekä juhlapaikan edustalla, että Tuusulan kirkon kauniissa maisemissa. Niille, jotka eivät tunne Tuusulaa, kerrottakoon, että kirkko sijaitsee Tuusulanjärven rannalla ja kirkon lähiympäristö on mitä kaunein hääkuvauksia varten. Ainakin minun mielestäni.
Hääpotretteja sekä vihkimistä varten hankimme häihimme ammattikuvaajan. Isäni on innokas harrastelijakuvaaja, mutta halusin että hän saa ainakin vihkimisen ajan olla ilman kameraa ja vain nauttia seremoniasta sekä tottakai saattaa minut alttarille. Juhlapaikalla jokainen sai kuvata sitten miten paljon tykkäsi. Isältäni olen jo jonkun verran kuvia saanutkin juhlista.
Oli muuten kuvausten aikaan liikkeellä paljon ampiaisia, jotka tietenkin havittelivat morsiuskimppuani jatkuvasti. Näin ötökkäkammoisena ja etenkin ampiaispelosta kärsivänä oli hieman haasteellista keskittyä välillä itse kuvauksiin kun ampiaiset pörräsivät siinä aivan (liian!) lähellä.
Jos joku muuten haluaa samanlaisen kimpun omiin häihinsä, niin tämän kuvan voi ottaa silloin kysymättäkin siihen tarkoitukseen, että floristille näyttää millaista toivoo. Muuten toivon, että kuvia ei nappailtaisi omaan käyttöön ilman lupia. Voin myös kertoa kukkakaupan, mistä tämän kimpun olen tilannut, mutta en halua mainostaa blogissa, joten laittakaa vaikka sähköpostilla kyselyitä, jos haluatte.
Kirkossa suurin jännityksen aiheeni oli itkunpidättämiskyky. Heti kun häämarssi alkoi soimaan, aloin nieleskelemään kyyneliä. En voinut matkan aikana katsoa vieraisiin päin, sillä aina kun yritinkin alkoi pala kurkussa kasvamaan. Myös papin puheet ja kaikki tuntui olevan ihan liian liikuttavaa, vaikka tiesin jo suurimman osan etukäteenkin. Miehelläkin oli kuulemma tippa tullut linssiin kun olin astellut kirkon käytävää pitkin 🙂
Toinen jännityksen aihe kirkossa oli tietysti se alttarille käveleminen. Pelkäsin kompastuvani ja astuvani pukuni helmat rikki ja se suurin pelko oli että vaapun kuin ankka. Tässä raskauden edetessä on nyt selkeästi iskenyt vaappumissyndrooma osittain johtuen aika-ajoin kipuilevasta lantionalueesta. Kaikelta tältä kuitenkin vältyttiin ja onnistuin kävelemään vaappumatta alttarille.
Päivän stressaavin hetki oli kuitenkin hevosajelu, tai ei se ajelu vaan sinne kyytiin kapuaminen! Olin jo häiden vastaisena yönä herännyt 4 aikaan sitä stressaamaan. No hyvin mahasta, painosta ja lyhyistä (turpeista) jaloista huolimatta sain itseni kiskottua kyytiin. Helmat aiheuttivat kyllä pientä probleemaa, mutta onneksi bestmanit ja sulhanen olivat apuvoimina. Kun pääsin kyytiin joku mainitsi kyydistä poistumisen. Ja siitähän pääni sisällä riemu syntyi. Pystyin näkemään itseni perjantai-illan hauskuuttajana Hauskoissa kotivideoissa kun ryysin iso häämekko päällä alas kärrystä kuin lumivyöry. Onnekseni kuitenkin jälleen sulhanen ja bestmanit olivat tukenani ja ohjasivat jalkani jalustimelle (vai miksi sitä pientä astuinlautaa kutsutaan?).
Ennen häitä moni päivitteli, että miten aion jaksaa, kun olen näin pitkällä raskaana. Alkuun (silloin kun en vielä ollut näin pitkällä raskaana) pidin höpinöitä hassuina, mutta, mitä useampi sitä päivitteli ja mitä lähemmäs häät tulivat, alkoi omassa mielessäkin myllertää, että miten ihmeessä jaksan sen illan. Voin sanoa nyt jälkikäteen, että tämä oli aivan turhaa. Häiden aikaan olin rv 30+, mutta ei se menoa haitannut millään lailla. Suurimman osan ajasta sain istua, joka teki sen, että ne monet juhlapaikalle varaamani varakengät olivat turhat. Tottakai illan myötä jalkoja alkoi pakottaa aikalailla, mutta istuminen yleensä helpotti oloa. Yhtään kertaa ei tullut harjoitussupistuksia ja tanssiakin jaksoin jopa kaksi hidasta tanssia (häävalssin ja toisen hitaan).
Sain raskausaikani ensimmäisen migreenikohtauksen viikkoa aiemmin sunnuntaina ja kovasti pelkäsin saman toistuvan hääpäivänä, joten tein tietoisen ratkaisun ja otin ennaltaehkäisevästi yhden Panadolin ennen kuvauksiin lähtöä, sillä juuri silloin tuntui siltä, että voisi jopa päätä alkaa kivistämään. Tästä hyvästä varmasti kaikki superäidit ja hyvät ihmiset ovat valmiita minut teloittamaan, mutta se oli oma tietoinen ja harkittu valintani. Uskon, ettei yksi Panadol tee läheskään niin paljon hallaa vauvalleni kuin se että kärvistelen hirveässä päänsäryssä kokonaisen päivän ja stressaan ja huolehdin päänsärystäni. Sillä sitten kun se särky alkaa, ei Panadol tehoa minulla ollenkaan.
Niin ja mainittakoon, että minä ja sulhanen sekä yksi kaasoistani (ei se surullisen kuuluisa) olimme viimeiset juhlapaikalta lähtijät lauantain ja sunnuntain vastaisena yönä. Että ihan hyvin sitä jaksaa häitä juhlia mahapystyssäkin, mikäli asenne on kohillaan. Vinkkinä kaikille raskaana oleville morsiamille, että älkää stressatko hääpäivänä, vaan ajatelkaa, että kaikki menee niinkuin menee eikä pikkuvirheet päivää pilaa vaikkei kaikki menisikään niinkuin Strömsössä.
