21.1.2015 <3
Muutaman päivän yli vuosi sitten kirjauduin sisälle Taysiin käynnistettävien osastolle. Vauva oli jo lähes 2 viikkoa yliaikainen ja kookas. Viimeisimmän painomittauksen mukaan arvioitu paino oli 4,7 kg. Eipä siinä mitään, niin oli esikoinenkin isohko syntyessään, joten tulevankaan vauvan koko ei yllättänyt. Heti osastolle päästyäni sain jotain pillerilääkettä, jonka nimeä en nyt muista. Heti siitä pienestä murusesta supistukset alkoivat ja olin jo varsin toiveikas. Puuskuttelin suppareiden välit kahvihuoneen keinutuolissa samalla puristaen tv:n kaukosäädintä kädessäni Mutta kuten hyvin normaalia käynnistyksille, supparit laantuivat. Sain toisen murusen tätä mysteerilääkettä ja lähdin ravaamaan portaita. Päälläni oli tuo kauhea sairaalan kaapu ja aamutakki, sukat sekä sairaalan kengät. Hyppäsin hissiin, jonka ohjasin meneväksi alimpaan mahdolliseen kerrokseen. Sieltä sitten kävelin takaisin ylös ja toistin saman kaavan muistaakseni kolmesti. Lopuksi yhtäkään tuntemusta saavutettuani luovutin. Luovutin kokonaan ja jatkossa suoritin kävelyni vain osastolla. Tiistaina sain seuraavan annoksen, joka olikin sitten se käynnistyksen laukaiseva annos. Kärvistelin suppareissani, mutta ne kivut, jotka ovat sanoin kuvailemattoman kauheita ovat samalla myös kipuja, jotka mielellään kärsii. Kello 17 sovimme näkevämme mieheni ja anoppini kanssa alakerran kahvilassa jonne hädin tuskin selvisin. ”Supistaako sinua” kysyi anoppini. ”Kyllä nyt jo hieman alkaa tuntumaan, valitettavasti joudunkin nyt poistumaan, en pysty enää oikein istumaan.” Tuon jälkeen muistikuvat ovat katkonaisia. Muistan kuinka keskellä yötä, 20-21.1.2015, kätilö sanoi saliin lähdön ajankohdan koittaneen.
Aamuaurinko nousi ja elämä hymyili. Olimme synnytyssalissa ja viirun verran lähempänä näkeäksemme pienokaisemme. Olin saanut epiduraalin ja juttelin mieheni kanssa tulevan lapsen nimestä, tuleeko hän olemaan poika vai tyttö ja onko hän kuinka iso. Ja sitten taas muistikatkos. Seuraava muistikuva löytyy sieltä, kun tuo ihana pötkylä saapui maailmaan, ja hän paljastui pojaksi. Olin onnesta soikeana, mutta myös hyvin väsynyt. Synnytyksen kestoksi merkittiin 21h.
Pääsimme synnyttäneiden osastolle ja varsinainen tutustuminen sai alkaa. Uuden oppiminen imetyksineen päivineen. Puhelin piippasi jatkuvalla syötöllä onnitteluviesteistä ja mieheni raijasi minulle suklaata, aikakausilehtiä sekä kukkasia lähipiiriltä. Nuo pari sairaalassa vietettyä vuorokautta olivat ihania. Sain rauhassa nuuskutella ja ihastella toista poikaani sekä tuntea tunteen, joka vain on niin loistava. Olen äiti kahdelle, olen enemmän kuin ylpeä siitä ja rakastan noita kahta poikaa aivan ylitse kaiken. Murheet muista asioista hautautuivat kaiken onnen ja vauvakuplassa elon ulkopuolelle ja kaikki oli ihanaa.
Ja kaikki on ollut ihanaa tähän päivään mennessäkin <3 Tosiaan tänään klo 11.58 tuli kuluneeksi tasan 1 vuosi siitä, kun tämän postauksen päähenkilö saapui tähän suureen maailmaan.
Elämämme hymyilee ja olemme vihdoinkin mielestäni kokonainen perhe. Olemme onnellinen perhe, josta ei puutu vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Olemme normaali nelihenkinen perhe <3
Tänään oli myös 1- vuotis neuvolakäynti. Painoa pojalle oli kuudessa kuukaudessa tullut lähes 2kg ja pituutta 2,5cm. Tämän hetkinen paino on siis 10,74 kg (4,55kg) ja pituutta löytyy jo kunnioitettavat 75cm (54cm).Neuvolan täti otti myös puheeksi itselleni hieman aran, mutta jo käsitellyn aiheen. Imetyksen. ”Oletko tyytyväinen taipaaleesi, jonka sait imettää?” kysyi hän. Olenhan minä, enemmän kuin tyytyväinen, mutta yrittämällä enemmän olisin voinut suoda lapselleni täysimetyksen. Tosin en soimaa tuosta itseäni. Kokemamme seitsemän kuukauden taipale lisämaidon kanssa oli aivan loistava suoritus meiltä. Hyvä me! <3
Elämä jatkaa nyt kulkuaan, yhden 1 vuotiaan ja yhden 4 vuotiaan kanssa <3 Emme vain voisi olla onnellisempia!
Anna