Päivä, joka ei mennyt niinkuin piti
Toisinaan sovitut ajankohdat pienten lasten kanssa onnistuu. Enimmäkseen näin, ainakin meillä. Harvemmin sitä myöhästytään. Useimmiten myöhästymiset tapahtuvat, jos on jokin minkä aikataulut eivät jousta minuuttiakaan. Mutta tänään olen kyllä suoraan sanottuna ollut valmis repimään peliverkkarini useampaankin otteeseen. Koko päivä on ollut senmoista sählinkiä, että oksat pois. Mutta toisinaan sallittakoon tällainenkin säätö ja sählääminen! 😀
Aamu: Ihana herätä ensimmäisenä tuolla hieman ennen ysiä. Hetki aikaa vielä makoilla ihan kaikessa rauhassa, ja lukea aamun uutiset puhelimesta. Mutta siihen se sitten jäikin.. Pienokainen heräsi pinniksestää, yltä päältä kakasta! Selkä, maha, jalat.. Kaikki.. Pesulle mars koko poika, ja petivaatteet pesuun. Aamupalan teko oli kaukana sellaisesta rauhallisesta koko skaalan kattavasta aamiaisesta. Tänään tarjolla oli pohjaan palanutta munakokkelia ja hieman koviksi kovettuneita leipiä, kun joku oli jättänyt illalla leipäpussin auki.. Tiiä miten mä onnistuinkin polttamaan yhden maailman helpoimmista aamupaloista pohjaan!
Eilen illalla katsoimme junan aikataulut Tampereelle, jotta tuo junalla kulkeminen tulisi tutuksi lapsille jo näin pienestä alkaen. Ja osaksi myös, koska esikoinen on pyytänyt jo pitkään koska mentäisiin junalla. Kauhealla kiireellä puimme lapset, käytimme koiran ja siivosimme aamiaisen pois. Aamulla kellon katsominen ei käynyt mielessä, ja tuloksena olikin kiire ja kaaos, täydellisine katastrofin aineksin. Pakkasimme rattaat ja lapset autoon ja lähdimme ajamaan kohti asemaa, jossa tuo tavoiteltu juna tulikin vastaan! Olin muistanut sen lähtevän hieman myöhemmin. Ai että kun ärsytti. Aikataulut petti ja poika itki takapenkillä pettymystään. No onneksi oli auto alla ja nopeastihan sillä hirautti keskustaan puistoilemaan ja syömään.
Matkalla kohti keskustaa, päätimme, että menemme Napoliin syömään. Edullista, hyvää ja lasten listakin löytyy. Mutta ne jonot. Ylläri pylläri. Noin 20 minuuttia jonotettiin ulkona, kylmässä. Josta pääsimmekin nauttimaan todella hyvästä pizzasta! Ja eihän ruokailu ilman katastrofeja tule kuuloonkaan, eihän? Tästä huolen piti nelivuotiaamme, joka kaatoi täyden maitomukillisensa pöydälle. Tuloksena oli äitin märäksi vettynyt maitoisa huivi ja laukku. Juuri näin!! Perus sählinkisyömistä. Tuolla hetkellä olin jo valmis luovuttamaan. Ihan yber noloa…
Pikkukakkosen puistosta selvittiin ilman suurempia kolhuja Fazerin kahvilaan kahville. Ja sieltähän löytyikin vessoille johtavat rappuset. Ja vitsit kuinka ne olivatkaan hauskat ja esikoisella oli mukamas kokoajan vessahätä. Mutta jos etsitään tästä jotain positiivista niin, tulipahan laskettua muutamaankin otteseen kuinka monta rappusta johtaa alas/ylös. Lämmin juotava muuttuikin aika nopeasti hailuksi. Perus meininkiä. Lisäksi eihän kahvilassa käynti olisi mitään ilman neliraaja heittäytymistä ja karkailuja, eihän?
Kotiin tullessamme oletin jo, että koira on vähintään kakannut tai pissanut lattiallemme, joka on siellä nyt karrellaan. Mutta tässä olin väärässä! Hänhän oli käyttäytynyt kuin mallineiti konsanaan. Ei pahan tekosia missään. Kunnes hän päättikin sitten oksentaan pojan haalarille. Juuh.. Saanko jo luovuttaa? Tälle koko loppupäivälle annan täysin vapaat kädet ja otan avosylin vastaan kaiken mitä eteen tulee. En vain keksi mitä vielä voisi sattua.