Unikoulu onnistumisia!
Piti tulla tekeen ihan pikahätäpostaus. Nimittäin tää mamma täällä on tällä hetkellä varsin ylpeä itsestään 😀
Meillä on ollut tuo vanhemman pojan nukkuminen ja jonkin tovin sellaista itkun ja huudon sekaista varmistusta, että ollaan lähellä ja nukkumassa. Tämä on vain joku vaihe nyt, mutta olemme päättäneet kuitenkin nyt pysyä kovina jottei lipsumisia kävisi, koska olen tässö vuosien mittaan huomannut, että kun vähän annat köyden päätä hänelle, niin hän vetää sen kokonaan ja silloin löydämme itsemme takaisin lähtlruudusta.
Tänään kuitenkin hän jäi nukkumaan hyvin, mutta seinän toisella puolella, meidän makkarissa, kun poikkesin, heräsi hän ja alkoi nyyhkyttämään viereen pääsyä. Muutaman sanan vaihdon jälkeen poistuin vähin äänin ylös hänen jäädessä edelleen nyyhkyttämään. Mutta. Hetken päästä itku vain läheni ja läheni ja pian hän seisoikin kyyneleet poskillaan rappukäytävässä, onneksi ei sentään rapuissa!
– Kulta, nyt pitää mennä nukkumaan ja ensinnäkin olla hieman hiljempaa, koska veikkakin on jo nukkumassa.
– Niin mutkun mä en haluu! Mä haluun tulla teijän viereen!
Epätoivoista sanan vaihtoa ja itkua noin 45 minuuttia rappukäytävässä, minä polvillani ja lapseni edessäni nyyhkyttäen ja potkien jalkojaan lattiaan ja tönien minua. Tuon pienen taiston jäleen pelastava enkeli, koiramme saapui paikalle ja tilanne rauhottui!
– Onko Iines ihminen?
– Ei rakas. Iines on eläin. Iines on koira
– Jaa no mut koska siitä tulee sit tyttö tai poika, tai siis ihminen niinku mä?
– Voi kun ei siitä tule. Iines on tyttökoira ja sä oot poika, ihminen. Mutta Iines kyllä ymmärtää ja halii sua, huomaakko?
– Joo.
– Voitasko nyt mennä nukkumaan? Lupaan sulle, että kun yöllä heräät, niin saat tulla meijän viereen. Mutta alkuun täytyy mennä nukkumaan omaan sänkyyn. Eiks ni?
– Joo.
Jes! Ja siellä hän on. Hiljaa, hiiren hiljaa. Ja minä, joka yleensä varsin herkästi nyörryn ja otan lapsen viereen ja nukun itse huonosti, pidin pintani. Ja tässä tulos! Minä, telkkari, hiljaisuus ja iltapala! Jeejee!
