Matkustaminen, mutta että ilman lapsia?
Istun junassa, matkalaukku tavarahyllyllä pääni yläpuolella. Juna on edelleen puoliksi tyhjänä vaikkakin aikataulun mukainen lähtö koittaa nyt tätä kirjoittaessani 8 minuutin päästä. Voi olla, että viereeni ei tule ketään ja saan matkustaa yksin omassa ylhäisyydessäni ja katsella taas sieltä kuulusta dna tvstä nauhotettuja sarjoja.
Jokin aika sitten Morning Gloryn Annika kirjoitti oman loman tarpeesta ja kuinka ihanaa olisikaan olla muutama päivä niin, että saisi vain vaellella pitkin katuja, kuvailla maisemia, syödä ja nukkua rauhassa. Ainoa kenestä sinun tulisi huolehtia olisit vain sinä yksin, ainut kenet sinun pitäisi ruokkia olisit vain sinä itse ja ainut kenelle sinun pitäisi varata itse kohteessa humputtelurahaa, olet vain sinä. Olisit siis täysin yksin, jopa tuntematta ketään. Ei lapsia vaappumassa jaloissasi tai herättämässä sinua aamu kuudelta tekemään aamiaista. Saisit vain olla. Tuolloin itsekin innostuin aiheesta ja haaveilin lomasta, ihan vain yksin. Voi kuinka ihanaa se olisikaan, ajattelin. Mutta sitten, aivan sattumalta, moinen loma lähes omassa yksinäisyydessäni toteutuisikin ihan muutaman kuukauden päästä. Olin innoissani! Pääsen floridaan, lämpöiseen ihanaan maahan moikkaamaan ystäviä, syömään hyvää ruokaa sekä shoppailemaan niissä outlet shoppailukeskuksissa. Ja hei! Kyllähän lapset pärjäävät muutaman päivän ilman äitiä, jäähän heidän isänsä kuitenkin heidän kanssaan siksi aikaa. Mutta pärjäisinkö minä oikeasti ilman heitä???
Tässä sitä nyt ollaan menossa. Työnsin matkalaukun pakkaamisen myöhäiselle eilis illalle, kun lapset olivat jo menneet nukkumaan, koska en halunnut aiheuttaa etenkään mietteliäälle esikoisellemme murhetta siitä, että mitä on tapahtumassa. Ja toisekseen, en ollut varma koko reissusta. Ennen pakkaamista kävin viemässä kuopuksen nukkumaan pinnasänkyynsä. Laulaa turautin hänelle iltalaulut samalla leikkien lauluihin liittyvät leikit. Tuon jälkeen koppasin jo puoliunisen lapsen vielä kerran syliini ja annoin hänelle ison halauksen ja suukon, laskin hänet sänkyynsä samalla kun sydämmeni hiljalleen pilkkoitui palasiksi ja purskahdin itkemään. Tuleva ikävä iski niin lujaa vasten kasvojani etten vain kestänyt sitä, ja jopa tämän postauksen kirjoittaminen tekee tiukkaa ja nieleskelen kurkkuuni juuttunutta palasta sekä nuoleskelen huuliani jotten näyttäisi kyyneleitäni koko kansalla.
Aamulla saatoin lapset hoitoihinsa, halasin ja suukotin heitä niin maan julmetusti. En alkanut itkemään, vaan autossa sanoin miehelleni, että kyllä mä tästä selviän. Jälkeenpäin vain katuisin, jos en olisikaan ottanut tätä mahdollisuutta vastaan. Pidäthän lapsista hyvän huolen? Tai no siis toki pidät, mutta pärjäätteks te nyt oikeesti? Meette sit heti mummulaan, jos et jaksa! Pärjäätte te, kyllä te pärjäätte.
Ja huomenna, huomenna klo 7.35 istun lentokoneessa määränpäänä Lontoo, Catwick. Lähes yksinäisessä ylhäisyydessäni. Olen matkustamassa kohti lämpöä ja omaa lomaa. Mutta vääjäämättä tulee mieleen kysymys; teenkö väärin? Saanko nyt huonon äidin leiman, kun jätän lapseni kotiin ja lähden lähes yksin lomamatkalle? Muistavatko he minua myöhemmin pahalla, tai loukkaantuvatko he minulle, kun tulen takaisin?
Onneksi nykyään lähes kaikissa julkisissa paikoissa on wifi yhteydet, joten voi soittaa lapsilleni esimerkiksi facetime puheluita, tosin en tiedä tuleeko se maksamaan ihan kauheasti. Mutta siitä pidän kiinni, että tulen soittamaan heille ainakin kerran päivässä. Tosin onko sekään oikein..? Kasvaako heidän ikävänsä sitten vain entisestään? Onko mikään oikein…….
Sen ainakin tiedän varmaksi, että pyrin nauttimaan tulevasta lomasta ihan täpöillä, vaikka koko tämä teksti ehkä saattaa teille antaakin kuvan, että tulisin vain murehtimaan tulevaa. Murehtiminen ei auta. Toisinaan vain täytyy harjoitella miltä tuntuu irroittaa ja antaa mennä vaan.