Kahdeksan kuukautta äitinä kahdelle
Nuorimmaiseni tuli toissapäivänä jo kahdeksan kuukauden ikään. Iiks, miten aika on voinut mennä näin lujaa!!!
Mitä kaikkea tämä kahdeksan kuukautta on pitänyt sisällään?
Se on pitänyt sisällään paljon tunteita, tunteita siitä kuinka saan itseni riittämään vauvalle, joka on luonnollisesti kiinni äidissään ja 4 vuotiaaseen, kuka on hyvin herkkä ja helposti sulkeutuva. Jotenkin sitä vain on kuitenkin osannut jakaa suuren äidin rakkautensa molemmille, antaa toiselle aikaansa, ja vuoroin toiselle. Ottaa huomioon 4 vuotiaan kaikki hienot saavutukset, kysellä kuulumisia, osallistua erilaisiin leikkeihin ja innostaa lähtemään pyöräilemään tai ulkoilemaan. Joskus miehen ollessa kotona päädymme esikoisen kanssa nauttimaan kahden keskisitä ajoista. Noista hänen kanssaan vietetyistä ajoista olen huomannut, että ne hetket ovat tehneet hyvää hänelle ja hyvää minulle, kun on saanut keskittää kaiken huomionsa vain häneen.
Kahdeksan kuukautta on pitänyt sisällään myös aivan mielettömästi rakkautta. Rakkautta noita ihania lapsiaan kohtaan. Tuo aika on myöskin ollut täynnä isoveljen antamia suukkoja ja haleja pikkuveljelleen sekä heidän hassutteluhetkiään, kun vauva makaa sängyllä ja vanhempi poika temppuilee vieressä. Vauvan nauru on vain niin ihanaa kuultavaa.
Kahdeksan kuukautta on pitänyt sisällään myös paljon yksinäisyyttä. Vauvan kanssa ollaan yleisesti ottaen kotona, joten kaverisuhteet ovat hieman kärsineet sekä tuo oman ajan ottaminen on ollut tiukassa. Jotenkin toisaalta on myös tuntunut, että sitä omaa aikaa ei edes haluaisi pyytää, halu nauttia lapsista on vain niin vahvaa. Nyt jo oman kuntonikin puolesta, olen aloittanut kahdesti viikossa liikunnan harrastamisen. Koripallon sekä kehon hallinta- kurssin, jossa käydään läpi myös joogan ja pilateksen ihmeellisiä maailmoja. Nuo hetket ovat niin sitä omaa aikaa ja ovat tehneetkin kyllä hyvää.
Kahdeksan kuukautta on pitänyt sisällään myös paljon onnea. Iltoja jolloin sitä vain itsekseen miettii, kuinka onnekas on. Onnekas kun itselle on siunaantunut näin ihana mies, ihanat lapset ja koira. Katto pään päälle ja rakastavat sukulaiset. Eritoten nämä pakolaisajat ovat laukaisseet nuo asiat, kun miettii, että läheskään kaikilla ei ole mitään. Ei vanhempia tai ei lapsia. Ei asuntoa, ei mitään.
Alkuun kun nuorimmainen oli syntynyt ja tutustuin hänen kanssaan imetyksen ja vauva-arjen suureen maailmaan, vietti esikoinen paljon aikaansa isän kanssa. Mikä oli toisaalta hyväkin. Sain asiat raiteilleen vauvan kanssa, jolloin pystyin keskittymään heihin molempiin. Nykyään esikoisen ollessa kotona, nuorimmaisen päikkäriajat käytämme leikkien junaradalla, piirrellen tai muovaillen muovailuvahoilla. Sään salliessa päikkäriaikaan suunnataan usein myöskin leikkipuistoihin.
Mikä on parasta äitiydessä? Parasta äitiydessä on tämä suunnattoman rakkauden tunne. Rakkaus, joka on täysin erilaista kuin omaa aviomiestään kohtaan. Omia lapsiaan kohtaan rakkaus on lempeää, se on ohjaavaa ja määrävää, se on kasvattavaa. Äidin tehtävä on ohjata lapsiaan, opettaa heille käytöstapoja, opettaa mitä saa tehdä mitä ei saa tehdä ja vinkkejä elämiseen, kuinka siitä selviää ja kuinka siitä nautitaan. Äitiydessä parasta on myös se kun tuo pieni keho tungetaan syliin ja annetaan hali sekä suukko. Tai kun vain pyydetään ”saisinks mä tulla syliin”. Lapsen antama rakkaus molempia vanhempiaan kohtaan on aina niin vapaata. Siinä ei ole estoja. Lapset ovat niin aitoja ja niin niin ihania.
Olin 18 vuotias kun esikoiseni syntyi. Olin nuori ja tietämätön. Olin saanut paljon tukea omilta vanhemmiltani ja mieheni vanhemmilta. Mutta kuitenkin lapsen synnyttyä, olin todella yllättynyt kuinka sekaisin uusi äiti menee siitä äidin rakkaudesta. Ensimmäiset viikot meni painiessa imetyksen kanssa sekä siitä seuraavien suurien tunteiden kanssa. Mutta sen jälkeen kaikki alkoivat vain rullaamaan. Muistan aina hyvän ystäväni sanat, kun kävimme heillä ensimmäistä kertaa kylässä esikoisen ollessa kolme viikkoinen. Hän katsoi vauvaa ja katsoi miua ja sanoi, että olet niin luontainen äiti, te tulette pärjäämään hienosti. Siitä lähtien olen luottanut omiin tekoihini, luottanut maankuuluun äidinvaistooni.
En kyllä kadu päivääkään, että päätimme tehdä lapset nuorella iällä. Tätä nykyä olen 23- vuotias (hihih, tänään täyttänyt…) kahden pienen lapsen äiti. Olen ylpeä siitä.
Tammikuussa perheessämme koittaa sitten uudet ajat kun palaan takaisin työelämään. Jotenkin ajatuskin siitä, että päivät täytyy olla poissa lapsista, ahdistaa jo valmiiksi, mutta siihenkin varmasti tottuu. Onhan tuon asian jo kerran käynyt läpi, tosin yhden lapsen kanssa.
Rakkautta päiviinne!
♥:llä A