”Äääk,iik, ei älä koske, tuu alas sieltä!!”
Otsikon mukainen vaihe on täällä tällä hetkellä päällä tuon pienemmän jätkän pätkän kanssa. Ryömimiset ovat vallan jääneet unholaan ja kulkeminen tapahtuu nykyään joko kontaten tai karhun kävelyllä (joka on varsin suloinen tapa, peppu pystyssä heiluen)! Kuitenkin myös nuo kolhut ovat lisääntyneet ja hän hankkii itseänsä mitä kiikkerempiin paikkoihin aivan jatkuvasti. Kynnykset ovat vaikeusasteeltaan kymmenen hälle, joten eikös hän niillä roikukkin aina. Samoten kun seisomaan nousua on harjoiteltu kovin, ja se on hienoa, että nousee seisomaan itse, mutta pieni ei uskalla sieltä itse laskeutua vielä alas, joten silloin äiti kiirehtii apuun. Toki tuo seisominenkin on hieman huteraa, joten niitä vahinkokaatumisiakin tulee vähän väliä ja pää vain kolahtelee vasten lattiaa. Myöskin kaiken sortin johdot ovat vallan kiinnostavia, puhumattakaan koiran ruokakiposta, mutta onneksi myös tuo ei– sana on tullut hänelle tutuksi ja sitä jopa joskus uskookin, huom joskus.
Olen myöskin todennut pienen olevan varsinainen vesihirmu meidän esikoiseen verraten, joka ei niinkään vedestä välitä. Aina suihkuun mennessä sinne suihkun joukkoon olisi kiva änkeä mukaan, ja ainahan nämä reissut päättyvät kaatumiseen, kun lattia on kuitenkin siltä osin todella liukas kun on juoksevaa vettä. Eipä siinä, noista hetkistä hän kyllä leppyykin pian kun saa kylpyankan katseltavakseen. Toissa viikolla tosin sydämmeni hyppäsi kurkkuun saakka ja salpaannuin täysin tiedottomaksi. Hän normaaliin tapaan liukastui suihkun lattialla ja komautti pienen naamansa tuohon kovaan laattalattiaan niin lujaa, että häneltä alkoi vuotamaan verta nenästä, eikä ihan vain vähän vaan oikeasti tuohon vauvan kokoon nähden todella paljon. Lääkäriin soiton perusteella saatoin hengittää syvään ja todeta kaiken menevän hyvin, koska veren vuoto alkoi vähitellen lakkaamaan.
Tänään.. Tänään tuo vasta sitten sydämmeni kurkkuun nostikin. Olin esikoisen kanssa hammaspesulla ja vauva oli viereisessä huoneessa leikkimässä. Normaaliin tapaan hän tuli työntämään oven kiinni meiltä, mutta jättikin sormensa oven sarana puolen väliin! Kuulin vain rusahduksen jota seurasi aivan lohduton itku. Taas iski se sama tunne. Lamaannuin täysin enkä tiennyt mitä tehdä. Sormet turposivat aivan välittömästi, mutta eivät alkaneet kuitenkaan sinertämään. Soitto lääkäriin (jossa olen jo varmaan jonkun sortin kanta-asiakas listalla) ja hengähdys syvään. ”Tulkaa sitten näytille, jos sormet alkavat sinertämään, ne sattuvat tai vauva aristaa niitä, mutta joka tapauksessa menette huomenna niitä näyttämään omalle lääkärillenne, jos ovat vielä turvonneet.”
Mua ei oo kyllä luotu tällaiseen vauva-arkeen, jossa sattuu ja tapahtuu koko ajan. En kestä katsoa kun pientä sattuu ja eritoten, jos kömmähdyksiin liittyy verta tai turpoavia sormia. Onneksi tämäkin on ohimenevä vaihe ja sen kanssa oppii varmasti elämään kunhan taas totuttelee, että kolhuja tulee ja menee.