Äidiksi 18-vuotiaana

Lapsi nuorena vai vasta, kun ura ja taloudellinen varmuus on 100% varmaa ja suoritettua? Katsooko äidiksi tulo ikää tai uran pituutta? Ei, ainakaan omasta mielestäni.

 

Esikoinen valmistautumassa ristiäisiinsä <3

Äidiksi tullaan vahingossa, tai oikeasti suunnitellusti, nopeasti tai sitten vuosien odotusten ja hoitojen jälkeen. Ei äitiys katso sitä oletko 18 vai 28, vaikkakin vanhemmalla iällä raskaaksi tulo voi olla hieman haastavampaa, ei uran pituutta tai muutakaan. Vanhemmuus on sinusta ja kumppanistasi lähtöisin oleva ajatus jota kukaan muu ei tule puolestanne päättämään. Tärkein pointti on kuitenkin, että olette taloudellisesti varmalla pohjalla, en sanoisi että 100 % varmalla, mutta pääasia on että lapsilla on hyvä elämä, jossa he saavat katon päänsä päälle, puhtaita vaatteita yllensä, ruokaa sekä kaksi rakastavaa vanhempaa, josta päästäänkin siihen toiseen pääpointtiin, jonka tulisi olla kunnossa ennen perheen perustamista. Eli vakaa ja rehellinen parisuhde. Mielestäni on todella tärkeää, että parisuhde on vakaalla pohjalla ennen lapsen tuloa. Koko perheen perusta on kuitenkin äiti ja isä sekä onnellinen avo- tai avioliitto. Harmillisinta lapsen kannalta olisi saapua rikkonaiseen suhteeseen, jossa pahimmassa tapauksessa isä olisi lähtenyt pakoon tulevaa vastuuta. Kuinka selittää lapselle, kun muilla on isät, mutta hänellä ei? Lapsen tulee saada elää onnellista ja huoletonta elämää. Murheet kuuluvat meille aikuisille, ei lasten tarvitse mielestäni moisista kärsiä.  

Aikoinaan, sanotaan nyt viisikin vuotta sitten, teiniä ja työnnettäviä vaunuja katsottiin pitkää kortta myöden. Teiniäitejä vain tupattiin yleistämään, että he eivät osaa kasvattaa lapsistaan kunnon kansalaisia, kuka tuntisi rajoja ja käytöstapoja. Tämä oli sukulaisteni ensireaktio kun kerroimme odottavamme esikoistamme ollessani 18- vuotias. Koulut kesken ja mies alalla jossa joko olisi töitä niin paljon kuin jaksaa tehdä tai sitten ei yhtään. Ei niinkään oiva hetki vanhemmuudelle, mutta oli täysin selvää ensiplussasta lähtien, että abortti ei tulisi olemaan vaihtoehto. Lapsi oli tullut tullakseen, ja hänestä tultaisiin pitämään huolta. Suurin pelkoni tuolloin ei ollut niinkään taloudellinen pärjääminen, vaan se kuinka vanhempani hyväksyisivät tilanteen ja vauvan, koska olin todella nuori. Isäni nyt on aina ollut sellainen rempseä ja helppo hyväksymään erimoisia tapahtumia elämässämme, kuten esimerkiksi alaikäisenä muutto takaisin kotikonnuilleni ilman äitiäni, veljeäni tai muutakaan perhettä. Mutta äitini taas on puolestaan ollut aina se hieman vaikeampi persoona. Tosin äidit tuppaavat aina olemaan ylihuolehtivaisia. Kuinka sitten kerroinkaan vauvasta vanhemmilleni? Isälleni asia oli vain ilmoitus luonteinen juttu, ja hän oli asian kanssa hyvin fine. ”Tätä on jo odotettukin, kehui hän.” Äidille puolestani vain puhelimessa tyydyin kertomaan raskaudestani. Olin valmistautunut kauheaan riitaan siitä kuinka tulisimme pärjäämään, mutta olin väärässä! Myös hän otti asian todella hyvin vastaan ja lupautui tukemaan, jos tilanne sikseen vaatii. Toinen asia olikin sitten ystävät ja muu lähipiiri. Heille asian käsittely oli hieman haastavampaa ja suurin osa ystävistäni kaikkosikin raskauden myötä ”parempiin piireihin”. Lähipiirini taas soimasi kommenteilla, ”kuinka nyt jo, olette niin nuoriakin ja koulusikin ovat kesken” ”Kuinka sitten rahallinen puoli, meinaatteko oikeasti pärjätä. Lapsen kasvattaminen on kuitenkin todella kallista!” Emme antaneet moisten kommenttien laannuttaa onneamme. Vauva ja uusi elämä hänen mukanaan oli vain jotain niin parasta. 

Kaupungilla kävellessäni ison mahani kanssa, sain useankin katseen, jonka tunsin vilistävän päästäni mahan kautta varpaisiin. Olin hieman hämilläni. Enkö muka saisi hankkia lasta, koska olen nuori, vai mikä mättää? Mutta se oli sitä aikaa se ja ajat tuosta ovat muuttuneet.

Kun luokkatoverini aloittivat kauppiksen viimeistä kouluvuottaan, valmistuin minä äidiksi. Esikoisemme syntyi elokuussa 2011 ja meidän elämässämme alkoi puhaltamaan täysin uudet tuulet, äitinä ja isänä. Emme välittäneet pätkääkään mitä muut epäilivät tulevaisuutemme tuovan, koska eriäiviä kommentteja saimme kuulla toisinaan oikein roppakaupalla. Porskutimme eteenpäin omassa onnellisuus kuplassamme, ja tuoreet isovanhemmat tukivat meitä aivan äärettömän paljon, niin taloudellisesti kuin henkisestikin. Erosin koulustani ja olin vailla tulevaisuuden suunnitelmia. Mieheni työpaikka vaihtui ja hän sai välittömästi vakinaisen työpaikan, joten taloudellinen varmuus parani huomattavasti. Muutenkin elämä tuntui tuolloin rullaavan aika kivasti eteenpäin.

Ja rullaa edelleenkin, näin kohta 5 vuotiaan ja 1,5 vuotiaan pienen pojan työssäkäyvänä äitinä ja isänä. Hetkeäkään emme ole katunut päätöstä hankkia lapsia nuorena. Nämä vuodet ovat olleet parasta suruineen iloineen päivineen. En kadu hetkeäkään sitä, että en nuorena päässyt bailaamaan kuten muut kaverini, vaan sen sijaan opettelin vaihtamaan vaippoja ja itkin kun imetys ei onnistunut tai kun lapsellani oli elämänsä ensimmäinen kova flunssa. En kaipaa niitä alkoholin huuruisia laivareissuja tai telttaretkiä festareille. Minun nuoruuteni oikeastaan päättyi siihen, kun perheemme kasvoi tuolla yhdellä. Silloin oli aika kasvaa aikuiseksi ja kasvattaa lapsesta kunnon kansalaista rakkaudella ja lämmöllä. Ja siinä olemme mielestäni onnistuneet varsin hienosti <3

Mun oma pikkuperhe <3

Kaikkien näiden vuosien jälkeen on aivan mahtavaa seurata kuinka lähipiiriinkin on syntynyt lapsia toisensa perään. Meistä nuorista koululaisista on kasvanut aikuisia, äitejä ja isiä, miehiä ja vaimoja. Me kaikki tuoreet, no tuoreet ja vähemmän tuoreet, vanhemmat elämme nyt oikein elämämme kulta-aikaa lasten kanssa, jotka määrittelevät täysin elämämme rytmin. Olemme joutuneet luopumaan omasta ajastamme, mutta oikeastaan mikä voisikaan olla parempaa kuin saada niitä ihanan kosteita suukkoja ja hentoja haleja noilta pieniltä ketkä rakastavat meitä täysin estoitta? 

Onko täällä muita 17-19 vuotiaana äidiksi/vanhemmiksi tulleita? Olisi mukava kuulla tarinoitanne :)