Älä luovuta, anna äidin vaistojesi johtaa
Pää täynnä sanoja, mutta ei mitään käryä miten järjestellä ne tähän tekstin muodossa. Eli tiedossa voi olla melkoinen sekamelska…
Kävimme siis viime perjantaina uimassa. Kuopuksemme päätti siellä sitten muutamaan otteeseen kokeilla vedessä kävelyä itsenäisesti ja ainahan se päättyi veteen kaatumiseen. Vettä hän ei päässyt kunnolla missään vaiheessa nielaisemaan, mutta näköjään pienikin määrä saattaa riittää. Rannalta suuntasimme kotiin iltapalalle ja nukuttamaan poikia. Kuopus ei suostunut syömään iltapalaa, joka yleensä tarkoittaa hänen kohdallaan sitä, että jokin on vinossa. Yleensä hän nimittäin ahmii kaiken alta aikayksikön. Menimme alakertaan vaihtamaan yövaatteita ja kiinnitin huomiota lapsen ruumiin lämpöön, joka oli jo käteenkin suhteellisen kuuma. 39,5 astetta. Ok, panadolia ohjeen mukaan ja nukkumaan. Itkuhälytin viereen, jotta kuulemme jos jotain tapahtuu. Seuraava yö menikin sitten murehtiessa mikä nyt on, koska se alkoi heti uimisen jälkeen.
Aamulla kuumetta oli edelleen 39 astetta ja annoimme uuden annoksen panadolia. Ja siitä se alamäki sitten selvästi alkoikin. Mukaan liittyi ripuli ja lapsen syömättämyys/juomattomuus. Annoimme panadolia kolme kertaa päivässä, mikä ei kuumetta laskenut. Pepun iho oli jo sunnuntain tienoilla todella kärsinyt polttavasta kakasta, suorastaan vereslihalla. Maanantaina jouduin menemään töihin ja mieheni jatkoi sairastuvan isännöintiä. Päivällä hän soitti, että he lähtevät nyt lääkäriin. Poika ei muuta suostunut tekemään kuin nukkumaan, oli veltto eikä edelleenkään suostunut syömään saatikka juomaan. Ja kuumettakin oli reilusti yli 38 astetta. Lähdin lääkäriin mukaan. ”Kaikki on kunnossa. Vaikuttaa täysin normaalilta ripulitaudilta vain. Kyllä se siittä ajallaan” Ja niin, lääkäri ei edes katsonut pepun ihoa vaikka siitä mainitsin, saatikka mitannut kuumetta vaikka poika oli edelleen tulesta kuuma. Luulisi, että yksityisellä palvelu olisi huomaavaisempaa. Menimme kotiin, juotimme lähes väkipakolla ripulilääkettä pojalle. Seuraavana aamuna poika ei ollut enää kovin kuuma, mutta entistä nuutuneempi, veltompi ja poissaolevanpi. Lähdin töihin, kuten edellisenäkin päivänä. Mieheni soitti aamusta lähtevänsä käyttämään poikaa uudestaan yksityisellä, koska hänenkin vaistonsa kertoivat ettei kaikki ole kunnossa. Ja taas sama tuomio. Kaikki kuulemma kunnossa ja tauti menee ohitse ajallaan.
En luovuttanut vaan passitin heidät vielä kunnalliselta hakemaan lähetteen lasten poliklinikan päivystykseen. Saimme sen ja lääkärin suuren suosituksen mahdollisimman nopeasta toiminnasta. Jätin työni siihen ja lähdin pojan kanssa sairaalaan ja mieheni lähti töihin. Kädet ja jalat täristen lähestyin lasten päivystyksen ovia, astuin sisään ja lähdin etsimään oikeaa kohdetta. Löysin ja jouduimme tarkkailuhuoneeseen pojan kanssa. Siellä hän vain nukkui rinnallani ja minä kiikuin kiikkustuolissa katsoen ulkona myllääviä koneita. Lääkäri tuli ja kertoi mikä asian laita on. ”Kyllä tämä nyt menee valitettavasti niin, että poika joutuu yläkerran osastollemme nenämahaletkuun, koska hän osoittaa selkeitä kuivumisen merkkejä.” Sen jälkeen iski välitön silmien kostuminen ja huoli. ”Mitä se siis nyt tarkoittaa, saanko mä jäädä hänen kanssaan tänne vai joudummeko jättämään hänet yksin?”
Hoitaja saapui huoneeseen ja suositteli minua poistumaan paikalta kunnes letku on saatu paikoilleen. Menin kahvilaan, söin sämpylän ja join kaakaon. Soitin paniikkipuhelun miehelleni. ”Nyt tuo auto tulee hakea pois täältä, E joutuu jäämään sisään. Tosin hyvä niinkin, saapahan tarvitsemaansa hoitoa! Pakkaa meille jotain vaatteita, unipupu ja mun kempsupussi ja tuu tänne. Jätä J mummulaan jottei hän joudu näkemään veikkaansa siinä tilassa.” Menin takaisin huoneeseen ja meidät saatettiin ylös osastolle jossa tulisimme olemaan x aikaa.
Iso huone, kaksi ovea. ”Yksi ovi kerrallaan auki, jottei pöpöt pääse liikkumaan. Itse saat liikkua kunhan muistat tarkan käsihygienian, lasta et saa viedä tuosta ovesta sisään ennenkuin lääkäri antaa luvan.” Sänky, kalteri sänky. Minulle patja lattialle laitettavaksi. Näkymä suoraan rakennustyömaalle. ”Täällä me sitte olemme niin kauan kunnes paranet. Ei hätää, äiti on täällä sun kanssa.” Sen jälkeen poika heitti pupunsa pois ja vangitsi käteni tiukasti häneen kiinni ja nukahti siihen. Rakkautta, täyttä rakkautta.
Lapsi sai nenämahaletkun kautta nesteitä koko eilisen iltapäivän, illan ja yön. Yö menikin tosin todella risaiseksi, koska heräsin varmaan sen miljoona kertaa kun hoitaja tuli vaihtamaan letkussa kulkevan aineen ja kehotti katsomaan vaippaan samalla. Lapsihan heräsi aina tuossa hässäkässä ja nukuttaminen kesti aina tovin. Ja heti kun pääsi uneen niin laite alkoi piippaamaan milloin mistäkin syystä.
Mutta. Tänään aamulla kun heräsimme oli minua odottamassa varsin iloinen ja pirteä pieni poika <3 Nesteytys oli ainakin tuonut poikaan osan siitä normaalista vilkkaudesta takaisin ja hän pääsi pois letkuista. Aamupalaakin sain hänelle syötettyä varsin hienosti. Jes me selvitään tästä, ajattelin. Aamupäivällä lääkäri saapui. Kyseli, tutkiskeli ja testaili poikaa. ”Kaikki kunnossa. Pääsette lähtemään kuulkaas kotiin! Mutta palaatte välittömästi takaisin, jos pojan tilassa tulee takapakkia.” Iloinen soitto kotiväelle. ”Tulkaa hakemaan meidät, poika pääsi jo pois!!”
Ja täällä kotona sitä ollaan nyt oltu. Poika on mussa todella kiinni ja nukkuisi mielellään mun sylissä ennemmin kuin omassa sängyssään. Ruokaa on uponnut jotakuinkin hyvin ja vettä sekä laimeaa mehua olen ollut tarjoamassa jatkuvalla syötöllä. Eli kyllä tästäkin selvitään.
Kuitenkin homman pointti. Äiti tuntee lapsensa paremmin kuin kukaan muu, ja hänen vaistonsa ovat suuremmassa roolissa kuin se mitä lääkärit sanovat. Niin kävi tässäkin tapauksessa. Jos olisin luovuttanut voisi tilanne olla tällä hetkellä paljon pahempi. Tosin, sitä en edes halua ajatellakaan. Kunhan muistatte, te vanhempina vaistoatte parhaiten lapsenne ja älkää luovuttako, jos sisimpäsi kertoo muuta kuin mitä esim. mitä lääkärit antavat ymmärtää.