Tuossa viime kirjoituksessani vilautinkin jo hieman asiasta, joka on täyttänyt pääkoppani huolesta liittyen esikoiseemme. Eli…. Kävimme maanantaina iltapäivästä hänen uuden päiväkotinsa, tai no siis onhan hän nyt ollut siellä jo tammikuusta lähtien, mutta kuitenkin, niin vasu keskustelussa. Vasukeskustelussa siis käydään läpi lapsen kehitystä ja oppeja mitä olemme kotioloissa huomioineet ja mitä päiväkoti on siellä heillä päivien mittaan huomannut pojastamme. Ennen tuota maanantain keskustelutilaisuutta saimme kotiin kasan papereita johon meidän vanhempien tuli listata näitä erimoisia kehityksen kaaria. Te keiltä lapsia löytyy varmasti ovat myös joutuneet täyttämään samankaltaisia kaavakkeita ja tietävät mistä puhun.

Mieheni on nuorempana kärsinyt hahmotus häiriöstä. Nykyään tuo ei vaikuta häneen elämäänsä kuin vain hyvin hyvin harvoin. Eikä hän enää huomaakaan tällaisia tilanteita ja sitä kuinka hän niissä toimii, onhan hän elänyt tuon asian kanssa jo niin monta vuotta. Kukaan ei ole täydellinen, eikä voikaan olla täydellinen. Toisilla on vaikeuksia kävellä, muistaa asioita ja yksinkertaisesti lukea, kirjoittaa tai piirtää. Se on ihan ok, ja onneksi maassamme tuetaan heitä, jotka moisesta kärsivät, eivätkä he erotu muusta joukkiosta millään tapaa. 

Niin, mutta taas siihen asiaan, esikoiseemme. Huh, onpa hankalaa. Jotenkin en tiiä miten tän kertoisin, tai siis kun en tietenkään häpeä tällaista, mutta aihealueena lapsen kehityshäiriöt ovat mulle täysin absurdia ja enkä edes tiedä kirjoittaisinko tästä vai en… No antaa mennä nyt, kun jo aloitinkin. Mitä tulee tuohon lapsen kehityshäiriöihin ja niiden kanssa toimimiseen. Jatkossa tulen käsittelemään ja tekemään erimoisia harjoituksia liittyen tuohon. Siellä vasukeskustella päiväkodin henkilökunta kertoi, että he ovat havainneet pojallamme jonkin sortin hahmotus häiriöitä. Kun muut 4 vuotiaat piirtävät tikku-ukkoja tai palloja ja tekevät palapelejä, on meidän poikamme asiasta suhteellisen ulapalla. Toki hän piirtää, mutta hänelle pallo on yhtä jatkuvaa viivaa joka ei löydä sitä päätä josta se alkoi. Palapelin palat ovat kädessä ihan oikeassa asennossa, mutta kun se pitäisikin asettaa toiseen palaan kiinni ei se luonnistu. Pala kääntyy aina jotenkin hassusti ympäri tai sitten hän yrittää asettaa sen väärään paikkaan mihin se ei millään sopisi. Vasta tässä ihan viime aikoina hän on alkanut ymmärtämään kuopuksen tornipelin päälle, että missä järjestyksessä ne tulee asetella jotta siitä tulisi torni, tai jos sen laittaa säilöön niin missä järjestyksessä ne tulisi laittaa sisätysten. Näissä asioissa hän on jäänyt muista jälkeen, ja nyt sitten meidän ohjattiinkin hänen kanssaan neurologille vai psykologille. En tiedä. Jotenkin menin niin shokkitilaan, kun hänen erityisopettajansa laukaisi tuon asian ilmoille etten enää edes muista mihin meidän piti mennä. Onhan se toki hienoa, että tähän puututaan nyt ennen koulun aloitusta, tavoitteena on kuitenkin mahdollisuus käydä koulua täysin normaalisti. Eikä siinä vielä kaikki. Lisäksi meidät ohjattiin mennä hänen kanssaan puheterapiaan. Joo tiedän, pojalta erittyy edelleenkin reilusti kuolaa, mutta jotenkin sitä on tullut aina ajateltua että se on ihan normaalia, tai jotain. Hänen opettajansa mukaan se ei kuitenkaan ole ja lisäksi hän ei kuulemma pysty esimerkiksi puhaltamaan pillillä kuplia juomaansa, koska pilli ei pysy hänen suussaan. Puhetta hän tuottaa todella hyvin, siis ihan kuin normaali 4 vuotias lapsi, mutta nyt kuulemma heräsi epäillys huulten lihasten kehityksestä. Ja onko niissä jotain vikaa, koska tuo kuola ja pillihomma.

Huoh.. Oon ollut niin huolesta kippurassa nyt siitä lähtien ja testaillut erimoisia tehtäviä pojalamme sekä ottanut tuon ”kuntouksen” oikeasti prioriteetiksi suorittaa lähes joka päivä. Päivittäin joku pieni hahmotus tehtävä, ei se varmasti ainakaan haittaakaan tee. En halua, että häntä ikinä tultaisiin kiusaamaan sen takia, jos hän ei opi esim. kirjoittamaan tai lukemaan samaan aikaan muiden kanssa, tai piirtämään niitä ukkoja ja akkoja paperille. En halua sitä ja ehkä tuo kiusaamisen mahdollisuus tässä koko hommassa mua pelottaakin. Mieheni sekä hyvä ystäväni ovat molemmat todella luottavaisia, että kaikki menee hyvin. He molemmat ovat kärsineet samoista asioista pienenä, ja ovat tällä hetkellä molemmat täysin normaaleja ihmisiä. Mutta jotenkin vaan karmii mitä tuleman pitää. 

”Vitsit, on tääkin. Jouduttiin ostamaan tytölle jo 60 palasen palapelin, koska se tekee sen pienemmän jo ihan älyttömän nopeesti” ”Ohhoh, hieno juttu! On hän kyllä reipas 3 vuotias!” Meidän nelivuotias ei osaa tehdä edes neljän palan palapeliä.. Voitte vain kuvitella tuon tuntemuksen sillä hetkellä, itse en edes tiedä kuinka sen kirjoittaa tähän. 

Jatkossa meidän arkeen hyppää siis hetkiä siellä jossain psykologilla, neurologilla tai jossain sekä puheterapiassa, mutta hyvä niin. Haluan vain, että poika ei tule koskaan tuntemaan oloaan jotenkin ulkopuoliseksi tai joutumasn kiusatuksi, jos joutuukin koulussa käymään erityisopettajan tunneilla. En halua sitä. Haluan, että hän on onnellinen! Ja siitä olen valmis maksamaan vaikka mitä.