Tuossa muutama päivä sitten kuopuksemme otti muutaman hassun haparoivan askeleen. Mun sydän oli pakahtua onnesta ja samalla kaipuusta, koska pian se ei enää ole mussa niin kiinni, hamua syliin koko ajan, kun vain on mahdollista, vaan pian hän käppäilee menemään veljensä perässä ja juoksentelemaan toivottavasti pian vihertävillä pihamailla. Pian häntä ei enää tarvitse olla kantamassa kaikkialle tai nostelemassa sohvalle istumaan veljensä viereen tai hänen sänkyynsä kuuntelemaan iltalauluja. Pian hän hoitaa nuo hommat täysin itsenäisesti. Pian tämä vauva-aika valvottujen hammaskipujen täyteisten öiden perään kokee kaipuuta ja mietteitä josko vielä joskus. Toisaalta, mitä tulee tuohon kantamiseen, hän kyllä painaakin jo kunnioitettavat 12 kiloa ja äidin käsivoimat ovat aamuisin kyllä koetuksella, kun kantamuksia taaperon vauvan lisäksi on oma laukkuni, hoitolaukku ja pojan tarhareppu. Ja samalla tulisi koko tuon kuorman kanssa kumartua aukaisemaan autotallin ovi, jonka lukko sijaitsee suhteellisen maan tasossa. 

Taapero..? En sanoisi häntä taaperoksi, vaikkakin varmaan jonkin sortin lasten kasvatusoppaan mukaan hän sitä onkin. Meille hän on niin kauan vauva, kun hän ei osaa kävellä ja toimia edes suurin piirtein omatoimisesti. Taapero on muutenkin sanana varsin, noh vastenmielinen. Mikä taapero? Miksi se ei vain voi olla lapsi? Tai siis missä vaiheessa siitä tulee lapsi? Hänmentävää…. 

Tälle vauvalle maistuu edelleen tutti, vaikkakin yhdessä vaiheessa olimme jo siitä pääsemässä ylitse, mutta ei vain voi. Tutti on hälle kuitenkin se henki ja elämä iltaisin, kun aletaan laulamaan. Viimeistään tuiki tuiki tähtösen kohdilla tutti kaivetaan peiton uumenista, laitetaan suuhun ja käperrytään veljen kainaloon kuuntelemaan laulut loppuun. Muussa yhteydessä tuttia ei juurikaan meillä enää käytetä. Harmituksen koittaessa kelpaa jo lämmin ja halaava sylikin sekä muutama suukko ja puhallus. Tuttipullot ovat jo muutama kuukausi sitten taaksejäänyttä aikaa, ja nokkamukit ovat vallanneet laatikot. 

Vauvalla on myös äärettömän kova oma tahto. Isoveljeensä nähden hän kiihtyy nollasta sataan alle kahdessa sekunnissa ja kyllästyy varsin nopeasti, jos jokin ei hänen mielestään ole noin niinkuin pitäisi. Maitomukit lentelevät jos maito ei maistukaan ja sylissä kiemurellaan, ihan vain kiukutellakseen. Kiukun kohtauksia on tullut myös todistettua, ja toisinaan olen aivan ällikällä lyöty hänen tavastaan näyttää tyytymättömyytensä. Mutta kuten olen kavereilta kuullutkin, niin lähes poikkeuksetta kaikilla ensimmäinen on ollut rauhallinen lapsi, kun taas toinen on hieman villimpi ja omatahtoisempi lapsi. Näin siis meilläkin. Tosin tuosta esikoisesta on tullut huomattua pieniä luonteen muutoksia päiväkodin aloituksen myötä. Mutta siitä lisää myöhemmin.