Lähipiiristämme jouduttiin lopettamaan tuossa muutama viikko sitten esikoisellemme todella rakas koira. Tuo koira, Veeti nimeltään, ei oikeastaan koko elinikänsä aikana ollut tykännyt lapsista ja tuppasikin heille aina vain murisemaan ja ärhentelmään. Mutta asia oli eri Veetukan ja J:n kanssa. He olivat ensitapaamisestaan lähtien maan parhaimmat kaverukset. J heitteli nameilla täytettyä palloa Veetuskalle, joka haki sen innoissaan ja kuonollaan vieritti sen takaisin heitettäväksi. Usein J:n istuessa sohvalla, hyppäsi Veetuska hänen viereensä ja antoi suukkoja. Heillä oli aina vain sitä jotain. He olivat niin parhaimpia kamuja, jota oli ilo seurata sivusta. Veetiin pystyi luottamaan aivan täpöillä. 

Eläintä ottaessa tulee aina kuitenkin valmistautua siihen, että heistä tulee luopua jonain päivänä. Väkisin heihin kuitenkin tullaan luomaan todella vahvoja tunnesiteitä ja lähdön koittaessa tuon kotieläimen lähtö on kova paikka. Eikä sillä, en ikinä unohda sitä päivää, kun 10- vuotias kissamme jouduttiin lopettamaan kaksi viikkoa sen jälkeen, kun olin muuttanut pois kotootani 17- vuotiaana. Enkä ikämaailmassa osaa kuvitella elämäämme ilman tuota tämän hetken karvaturria. Olisin myös valmis tekemään lähes mitä vain, jos eläin olisi pelastettavissa ja hän saisi elää kivutonta elämää. Ja näin toimittiin Veetinkin kohdalla. Hän oli todella sairas, hän kärsi hengitysvaikeuksista, mutta hänen omistajansa olivat päättäneet tehdä kaikkensa, jotta hänet saataisiin vielä kuntoon. Olihan hän vasta 5- vuotias, eli varsin nuorehko. 

Asiat kuitenkin menivät miten menivät, ja kuten aiemminkin totesin, jouduttiin hänet lopettamaan. Ja parempi niin. Kivut olivat jo täysin hallitsemattomia ja koira kärsi entistä pahemmista hengitysvaikeuksista.

Mieheni kyläili eilen J: n kanssa Veetin omistajien luona ja tiesin, että heidän palattuaan kotiin olisi tiedossa kysymysten tulva J:ltä liittyen Veetiin. Ja olinkin oikeassa. Hän oli ollut varsin ihmeissään, koska ei ollut löytänyt Veetiä mistään. Ja hänelle oli kerrotukin, että koira oli poistunut taivaaseen. Mutta eihän nelivuotias nyt vielä aivan täysin, saatikka lainkaan, ymmärrä mikä on taivas. 

”Veeti oli äiti kuulemma lähtenyt taivaaseen. Miten sinne taivaaseen oikein pääsee?” 

”Taivaaseen mennään sitten, kun ei enää jaksa elää tai kun ei enää pysty elää. Mut ei sun tartte miettiä tollasia asioita” 

”Nyt kun Veeti meni tuonne ylös taivaaseen, niin sehän näkee meijät sieltä kokoajan. Mut koska se tulee takasin? Ja kuinka se tulee takaisin? Tuleeks se lentsikalla?” 

”Voi… Veeti ei vain enää rakas tule takaisin.”

”Okei. No mut kyl mä vielä Veetin joskus nään. Oon siitä ihan varma. Mut meneeks kaikki taivaaseen, voinks mäkin mennä sinne?” 

Huoh.. Tuo keskustelu jatkui todella pitkään, vaikka kuinka koitin kaartaa hänen esittämät kysymyksensä. Koko ajan itse vain nieleskelin kyyneleitäni ja mietin mitä tuon lapsen päässä oikein pyöri sillä hetkellä. J ei oikein ymmärtänyt tätä Veetin kuolemaa ja käsitteli sen todella iloisena asiana, koska hän kuulemma tulee takaisin vaikka toisin sanomme. Kuinka voin kertoa hänelle, että Veeti ei enää tulekaan takaisin? Vai olemmeko vain hissuksiin koko asiasta?! Murtuuko hän jos saa kuulla totuuden? Hankalaa. Mitä sitten, kun hänelle rakkaan isomummun aika koittaa ja tulee läpikäytäväksi hautajaiset ja siellä kohdattavat murtuneet läheiset ihmiset? Onko oikein edes viedä lasta hautajaisiin? Onko väärin näyttää lapselle, mitä tunnetiloja läheisen kuolema tuo tullessaan? Tai mitä rakkaan kotieläimen kuolema tuo tullessaan, tunteellisella tasolla? Veetin kuoleman jälkeen olen alkanut miettimään todella paljon kaikkia näitä asioita ja miten ne vaikuttavat lapsiimme, eritoten kun itsekin on niin herkkää sorttia, kun on puhe kuolemasta. Tosin kukapa ei olisi. 

Olin 11- vuotias kun pappani ja äitipuoleni kuolivat. Molemmat todella äkillisesti. Pappani oli kärsinyt pitkään rytmihäiriöistä, mutta sydänasiat olivat kuitenkin jo pitkään olleet kunnossa. Kunnes 73- vuotis syntymäpäiviensä jälkeen hänet kiidätettiin Taysiin sydänkohtauksen takia, eikä hän sieltä enää koskaan palannutkaan takaisin. Se oli rankka syksy. Enkä ikinä unohda sitä tuskaa, jonka kävimme läpi veljeni kanssa papan kuolema jälkeen. Vain kolme kuukautta myöhemmin sain isältäni soiton, että 30- vuotias äitipuolemme oli vaipunut koomaan aivoverenvuodon seurauksena. Eikä hänkään siitä enää herännyt. Toinen raskas kokemus niin lyhyen ajan sisään romahdutti isäni aivan täysin ja pienelle lapselle se oli jotain aivan järkyttävää seurata sivusta. Jouduimme seuraamaan kuinka hän kärsi, mutta kukaan ei voinut sitä tuskaa helpottaa. Minä ja veljeni taas käsittelimme molemmat kuolemat muutaman viikon huonolla ruokahalulla, kovalla ikävällä ja vuosikausia jatkuneilla itkun puuskilla, eritoten vuosipäivinä tai haudoilla käydessä. Normaalia kuoleman käsittelyä siis. Mutta niin raskas asia ihmiselle kuin ihmiselle, mutta että lapsi. Huh huh, se tulee olemaan rankkaa, kun J alkaa ymmärtämään niitä asioita, kun läheisiä mummoja ja pappoja lähtee parempaan paikkaan aikanaan. Ikinä ei haluaisi nähdä lapsensa kärsivän, ehkä siksi jo sitä aikaa niin ”pelkäänkin”…

Mutta kaikki rauha sille pienelle ihanalle haukulle tuonne taivaaseen sekä kaikille läheisille ketkä ovat sinne poistuneet. Heidän on parempi olla siellä nyt. Rankka aihe.