Blogihiljaisuus, aikaiset aamut yksin ilman lapsia, aamupuuron syömistä yksin hämärässä ruokailutilassa unihiekkaisin silmin, joka aamuiset vaatekriisit ja naaman pynttääminen. Niistä ovat olleet nämä kaksi kulunutta päivää tehty. 

Nimittäin nyt ne työt alkoivat, tai siis eilen maanantaina. Olenko törkeä, jos sanon, että nautin siitä, että saan olla aikuisten seurassa, tehdä aikuisten töitä, josta saadaan palkkaa ja saada nauttia teensä sekä lounassalaattiinsa yksin päivän aamulehden kanssa tai jutellen niitä näitä työkavereiden kanssa. Se on parasta ja kaikki menee hyvin siihen saakka, kun on jotain mitä tehdä aktiivisesti minuutista toiseen, tunnista toiseen. Mutta heti, kun iskee hiljainen hetki tai siirtyminen seuraavaan työhön, iskee tuo lapsi-ikävä. ”Kuinka he pärjäävät? Onko kaikki hyvin? Olenko nyt huono äiti, kun jätin niin pienen vauvan koko päiväksi ilman äitiä ja jatkossa toisten hoiviin lähteäkseni töihin? Olenko huono äiti, kun vien lapseni täysin vieraaseen ympäristöön, jätän hänet sinne yksin ilman minun, mieheni tai pikkuveljensä luomaa tukea?” Kaikki nuo ajatuket alkavat välittömästi juoksemaan pääkopassani, mutta parhain lääke tähän on vain tehdä töitä ja kiinnittää ajatuksensa niihin.

Mitä sitten tulee tuohon pukeutumiseen. Työskentelen toimistoympäristössä, jossa käy asiakkaita. Tämä luonnollisesti tarkoittaa sitä, että minun tulee näyttää jotakuinkin edustavalta, siistiltä, enkä varsin varmaan voi hillua koko päivää enää ihanan pehmoisessa villapaidassa ja verkkareissa tukka sutussa, ja naama pesemättä. Ei, se ei käy enää. Vaatteiden tulee olla siistit, mekko tai farkut ja paita. Milloinkohan siihenkin tottuu? Valehtelematta sillä hetkellä kun astun kotiovestamme sisälle, halaan lapsiani ja suukotan heidät kauttaaltaan piloille, jonka jälkeen suuntaan itseni alakertaan vaihtamaan kotiretkut päälleni. Tuon ihanan pehmoisen villapaidan, colleget ja villasukat. Mekko asettuu henkariinsa tai pyykkikoppaan odottamaan seuraava käyttökertaa. Meikit lähtee heti pois naamasta ja päivän kampaus muuttuu suttuiseksi nutturaksi. Se olen minä, se olen ollut minä 24/7 viimeiset 426 päivää. Ja se tulen olemaan minä. Päivän olen vain se uraäiti, joka on pyntätty aikuiseksi uranaiseksi. 

Tämä alku on ollut tosin varsin ihanaa, aikuisten elämää aikuisten ympäristössä. Pää täynnä huolia ja ajatuksia, mutta ne on siirrettävissä pois, kun on tekemistä päivien ajaksi. Illalla on tuo muutama tunti aikaa halailla, suukotella ja leikkiä noiden ihanien elämän ilojen kanssa ja saattaa heidät illalla levolliseen uneen odottamaan seuraavan päivän uusia seikkailuja. Arkivapaista tai viikonlopuista tullaan jatkossa nauttimaan täysin erilailla, enemmän keskenämme, enemmän perheenä kuin ennen. Nuo päivät ovat viikkojen kohokohtia ja tulevat niitä olemaankin.

Näillä ajatuksilla kohti loppiaista. 

Rakkaudella 

Anna