Mamma on v-ä-s-y-n-y-t!
Sanon suoraan. Rakastan olla kotona ja hoitaa vauvaa, mutta olen aivan sairaan väsynyt. En tosin joka päivä ja koko ajan, mutta toisinaan. Yöt kuluvat vauvaa hyssytellessä, jonka jälkeen löydän itseni vielä paljon myöhemminkin pyörimästä ja selailemasta internettiä ja valokuvia. Sillä hetkellä aina ajattelen, että eihän tämä haittaa, olenhan sentään kuitenkin huomenna kotona. Muttakun kotona olisi lisäkseni myös vauva, 4- vuotias poika, joka vaatii leikkiseuraa sekä koira, joka kulkee tassut ristissä pidätellen pissaansa. Joten kyllä tuon ajattelutavan sietäisi hävitä kauas kauas pois.
Lisäksi jotenkin koen olevani aikaansaamaton. Vauva roikkuu kokoajan puntissa, sylissä, nukkuisikin siinä ja itkuskelee jatkuvasti, jos satun poistumaan esimerkiksi vessaan. Epäilen, että hänkin vaistoaa nurkan takana vaanivan muutoksen jokapäiväiseen elämäämme.
Eritoten nyt kun työt alkavat kuukauden päästä, tulee tähän hommaan kehittää jonkinlainen ratkaisu. Tähän mennessä minä olen hoitanut öisinkin vauvaa, jollonka mies on saanut levätä yönsä, onhan hän kuitenkin kantanut kortensa pöytään äitiyslomani aikana. Luulen, että jatkossa tulen kaipaamaan apua tai löydän itseni paljon väsyneempänä kun arki on astunut tähän perheeseen. Jotenkin musertavaa todeta tarvitsevansa apua. Tällainen on hankalaa ihmiselle, joka on tottunut aina selviämään kaikesta yksin pyöritellen ajatuksia päässään ja pähkäilemällä kuinka selvitä taas huomiseen. Mutta mä tarvitsen sitä, ja ainoa joka ymmärtää ja osaa auttaa, on tuo mies. Koen jotenkin olevani epäonnistunut, mutta ehkäpä tämä musertava väsymys tuottaa moisia ajatuksia.
Olen oikeasti jotenkin niin out of this world, että en osaa sanoa mitään. Pää vilisee uusien postauksien otsikoita, mutta en saa niitä aikaiseksi, ajatuksia mitä kaikkea tulisi tehdä vielä ennen äitiysloman loppua, minne pitäisi ilmoittaa äitiysloman lopusta. Työvaatteitakin täytyisi käydä ostamassa, mutta en vain löydä inspistä siihen. Eilen jopa hukutimme itsemme Ideaparkin muotikadulle ihan vain me ja vauva, jotta saisin edes jonkinmoisen rauhan, mutta ei. Ei sitten mitään tarttunut käteen. ”Tuo olisi ihan kiva, ihan ok, tarttenko mä muka tota, enkö voi mennä verkkareissa…” En vain saa mitään aikaiseksi. Kämppä on aamusta iltaan ja päivästä toiseen kuin atomipommin jäljiltä ja pyykkikasa kasvaa kasvamistaan, kunnes pyykkikaapin ovi ei enää mene kiinni. Säälittävää!
Muutama viikko sitten jopa nauroin tälle väsymykselle ja mitä se saa aikaan. Olin nimittäin paistamassa kananmunaa pojalle. Käännyin hellalta jääkaapille, otin sieltä kananmunan, käännyin takaisin ja tiputin sen matolle samalla kun ajattelin, että eihän se ketään haittaa jos mä tän tiputan, kun eihän se edes voi mennä rikki. Siis wooot?! Juu…
Onneksi lähellä on tiukka tukiverkosto, joka on tarjoutunut auttamaan, jotta saisin edes hetken levätä, mutta en vain osaa syystä lapsia toisten helmoihin, jotta minä, lasteni äiti, saisin levätä. Äiti on suorittaja, hänen on jaksettava tuli mitä tuli. Ei näin oikeasti ole, muutakuin omassa päässäni.
Lisäksi olen aivan yliherkällä tuulella, kun ajattelinkin niitä päiviä, kun joudun olemaan erossa lapsista, enkä saa mennä aamulla vauvan kanssa lämpöisen peiton alle nukkumaan vielä edes hetkeksi saatikka päikkäriaikaan nakata tietokonetta pöydälle samalla siemaillen teetä ja syöden aivan kaikessa rauhassa lounastani. En raaski luopua tuosta pienestä ihmisestä, mutta on vain pakko. Kunpa tilanne antaisi periksi olla vielä kotona, mutta tämä suomen valtio tukee meitä kotiäitejä niin ”loistavasti”, että mahdollisuudet koti-äitinä steppailuun päättyvät tähän hetkeen.
Niin ja hei. Löytyy arjesta positiivisiakin asioita, vaikkakin tämä postaus meni aika negatiiviseksi ja väsyttäväksi. Nimittäin, olemme vihdosta viimein siirtäneet pojat nukkumaan samaan huoneeseen. Kirjoitan tuosta muutosta ja sisustushaaveiluistani tässä mahdollisimman pian!