Puoli vuotta, kuusi kuukautta, n. 182 päivää. Niin kauan, tosin en nyt ihan noin montaa tietenkään päivissä, olemme olleet perhe jossa aamu alkaa aikaisella herätyksellä ja jatkuu siitä päiväkotien kautta töihin. Puoli vuotta olen ollut kahden pienen lapsen työssäkäyvä äiti. Puolessa vodessa on myös tapahtunut todella paljon kehitystä lasten rintamalla. Kuopus on oppinut kävelemään, juoksemaan, kiipeilemään sohville ja sängyille sekä hienosti laskeutumaan niiltä nätisti alas, syömään itse, sanomaan äiti, vettä, hauhau, pupu sekä vastaamaan kysymiksiin kyllä tai ei päätään heiluttamalla. Esikoinen on puolestaan oppinut tykkäämään taas piirtämisestä, palapeleistä, kehittynyt kiipeilyssä huomattavasti, muuttunut sympaattiseksi nuoreksi herraksi sekä hieman saanut näin 5- vuotispäivän kynnyksellä uhman poikasta. Mutta siis molempien kohdalla on tapahtunut aivan huimaa kehitystä!

Tämä mennyt aika on hujahtanut muutenkin aivan älyttömän nopeasti. Toisinaan tuntuu kuin olisin ihan vasta hetki sitten aloittanut taas työt, mutta että jo näin pitkä aika! Muutenkin koko kevät ja kesä on mennyt nopeammin kuin uskoinkaan, ja pian onkin taas jo joulu ja kylmät sekä pimeät päivät. Mutta ei mennä sinne vielä, eihän. 

On ollut kyllä ihanaa saada viettää päiviänsä ihan omaa juttua tehden, aikuisten kanssa. Ja saada syödä sekä juoda rauhassa, mutta en sano ettenkö olisi halunnut jäädä vielä kotiin. Voisin mielelläni vaihtaa aikaiset aamuherätykset kaikkine aamukiukkuineen päivineen niihin aamuihin jolloin heräilimme kun siltä tuntui, söimme aamiaisen oikein pitkän kaavan mukaan ja päivällä lähdimme kylille tai otimme yhdessä päikkärit. Kieltämättä kyllä kaipaan noita aikoja ja eniten koko tässä hommassa harmittaa se etten pysty ihan 24/7 seuraamaan kuopuksemme huimaa kehitystä. Mutta kaikkea ei voi aina saada. 

Aamumme tosiaan alkavat klo 6.20 jolloin herätyskelloni herättää minut ja kuopuksen. Sillä aikaa kun laittaudun, juoksentelee kuopus pitkin alakertaa samalla herättäen veljensä ja isänsä. Kunhan olen itse laittautunut astuu vuoroon pojat. Esikoisen pukemisen olen sysännyt kokonaan hänelle itselleen, koska pakkohan se on oppia eikä eskarissa (joka alkaa vuoden päästä, iiks!) enää auteta kuten tarhassa ehkä toisinaan saatetaankin. Hienosti hän toki pukeekin, mutta se on hidasta. Se on niin maan mahtavimman hidasta toimintaa ja yhden 10 minuuttisen aikana sanon kieltämättä varmaan 500 kertaa ”pukisitko jo”. Kuopus taas istua tönöttää sylissäni kun vaihdan hänelle vaippaa ja puen hänet. Yläkerrassa meitä vastassa ei ole odottamassa valmiiksi pakattuja työpaikkalounaita tai hoitoreppuja, koska en vain ikinä muista sitä iltaisin hoitaa. Aamulla pienessä kiireessä tulee sekin asia hoidettua, mutta aika ihme kyllä on ettei vielä kertaakaan kummaltakaan pojalta ole unohtunut mitään repusta! Omat evääni kippaan nopeasti muovikippoihin ja kassiin. Mitä sitä turhia somistelemaan…

Matkamme jatkuu ensiksi kuopuksen hoitopaikalle, koska esikoisen uskallan jättää pariksi minuutiksi autoon odottamaan ja kuuntelemaan Miinaa ja Manua cd:ltä. Siitä matka jatkuukin esikoisen hoitopaikkaan, jossa tiedossa on lähes joka aamu äidin jalkaan hirttäytyminen ja siitä irrottautumista seuraava lohdutun itku. Tuo jos joku tekee minut aina surulliseksi ja toivoisin voivani ottaa pojat vaikka mukaani töihin ennemmin kuin kuulla ja nähdä ne vettyvät pienet silmät.

Viimeinen päämääräni on työpaikkani, jossa päivä onkin ohi ennenkuin se edes ehtii mielestäni alkamaankaan. Ja takaisin kotiin tulipalo kiireen lailla tekemään ruokaa sekä halimaan ja suukottelemaan poikia. Valehtelematta päivän paras hetki kun lapset juoksevat ulko-ovelle vastaan, toinen antamaan halin ja toinen syliin omalle paikalleen <3

Loppuillan ulkoilemme, leikimme, käymme kaupassa….. Mitä ne normaalit perheet nyt yleensä tekevätkään. Oikeastaan vain olemme yhdessä, se on se lähtökohta yleensäkin. 

Summa summarun; tämä kevät ja kesä ovat olleet sellaista uutta ja kutkuttavan ihanaa arkea johon on oppinut mahduttamaan kaikki; läheiset, työn ja oman perheen kanssa vietettävän ajan. Yhteen päivään saattaa mahtua yhdet tai kahdetkin aamuitkut, työpäivä kiireineen, työkaverin läksiäiset, kaupassa käynnit, leikkimiset ja vaikka mitä. Nykyään iltaisin ei tarvitse miettiä mitä tekisi, koska onhan tämä arki jo valmiiksi melko saneltua ja iltaisin lasten mentyä nukkumaan useimmiten vain istun sohvalle ja katson hetken tv:tä kunnes pian huomaankin jo torkkuvani siinä. Ja siitä kohti uutta päivää.

Näillä sanoilla, mukavaa työpäivää, lomapäivää, kotipäivää, tai mitä nyt ikinä tänään vietätkään! 🙂 Itse vietän tänään kotipäivää ja ensi viikosta kaksi viikkoa eteenpäin olen KESÄLOMALAINEN. Tuon kaksiviikkoisen joukossa yksi päivä on ylitse muiden. Päivä jota olemme esikoiseni kanssa odottaneet kuin kuuta nousevaa. Onneksi ei enää olekaan pitkä aika 🙂