Kummallista…

Heräsin yöllä siihen, että sato aivan järkyttävästi vettä ja muistin, että oon jättäny rattaat talon viereen. Mietin että miten ihmeessä pääsen lenkittää koirat tänään pojan kanssa jos rattaat on aivan märät. Siinä miettiessä heräilin sitte niinkin hyvin etten tahtonu saada enää unta. En voi sietää sitä tunnetta ku heää kesken unien eikä nukahda ja sit alkaa miettiä että olis pakko nukkua et jaksaa herätä aamulla. Lapsia kun ei kiinnosta olenko mä yöni nukkunu vai en.

Kun aamulla oli aika lähteä lenkille ni onnekseni huomasin että mies oli tuupannu rattaat katokseen illalla ku oli tullu töistä. Olin siis pohtinut märkiä rattaita aivan turhaan.

Mut nyt on yllättävän normi olo. Ollaan käyty lenkittämässä koirat, syöty ja pesin pyykkiäkin päivän ekan koneellisen. kohta vois mennä laittaa sen toisenki koneelllisen pyörimää.

Ulkona on ihan harmaata ja kylmä. Yleensä tälläsellä kelillä on ihan kamalan huono päivä. Väsyny ja masentunu mut tänään ei. Ei mulla mikään elämä on ihanaa fiilis ole mut sellanen et ”aika kiva”.

Vois vaikka leipoa taas pullaa pakkaseen ku edelliset on syöty. Mulla on ihan pakko olla aina pullaa pakkasessa vieraita varten. Muutenki leipominen on ihanaa. Ei oo mitää parempaa tapaa purkaa ketutusta ja/tai stressiä ku siivoomalla tai hakkaamalla leipätaikinaa. Mitä kiukkusempi ni sitä parempi sitko tulee leipäänkin. Tänään kun ei oo kiukkua ni on parempi leipoa hellästi pehmeitä pullia. Ite mä en niitä kyllä syö. Varmaan viis pullaa vuodessa jos sitäkää. Harvemmin mitää makeeta muutenkaa paljoo syön. Suolaset on mulle se heikko kohta. Hyvä ruoka on vaan nii hyvää.

Tänää on vanhemman pojan viimenen päivä ekalla. Huomenna olis kevätjuhla ja sit eka oikee kesäloma. Ihan järjetöntä. Oon kohta tokaluokkalaisen äiti. Hyvä että edes ymmärrän että mulla on lapsia olen vaan äiti. Se on muute jännä juttu miltäköhän sen pitäis mun mielestä sitte tuntua että sen ymmärtäisin? Olen hyvinkin tietonen siitä että mulla on kaks poikaa (ne pitää varmasti huolen etten hetkeksikään sitä unohda) mutta jos alan jollekkin selittämään että mulla on kaksi poikaa, olen kahden lapsen äiti ni ajatus tuntuu ihan kummalliselta. Miten voin olla kahen lapsen äiti ku oon itekki ihan kakara vielä. En tiedä miltä tuntuu olla aikuinen se on täysin vieras käsite. Ukkini sanokin joskus hyvin vielä eläessään ku kysyin miltä tuntuu olla vanha ”miltä se nyt tuntuu kun on nuori mieli vanhassa kehossa” Mä en ikinä unohda tota lausetta. Mitä enemmän itelle tulee vuosia ni sen paremmin huomaa miten toi pitää paikkansa. Se on pelottavaa. En mä halua et musta tuntuu tältä 50-vuoden päästä. Onhan se ihan kamalaa että peilistä kattoo vanha ihminen jos ei itestä siltä tunnu. Miten sitä oppii edes käyttäytymään niinku aikuisen kuuluis jos ei edes tunne olevansa ikinä aikuinen? Aikuisen pitäis olla hillitty ja peittää tunteensa paikoissa joissa niitä ei ole sopiva esittää mut en mä edes halua mitään peitellä. Haluun olla just oma itteni enkä esittää mitään tylsää tätiä millanen en todellakaan ole. Työ on sitten asia erikseen, siellä jopa minä osaan hillitä itseni ja ymmärrän miksi ;D 

Kylläpäs tuli taas tekstiä vähän siitä sun tästä vähän ehkä tostakin. Mut jos mun ajatukset hyppii näin lyhyessä ajassa noin moneen asiaan ni miten sekava mun koko päivä on? Onko se sit joku ihme että pää hajoo ku on näin paljon ajatuksia ja asioita muttei ketää kelle jakaa niitä? Lapsillekkaan kun ei ihan kaikesta viitti puhua.

Outo elämä ja ihminen…ei vaan päivä.