Siitä asti, kun ymmärsin, että kaikki ihmiset kuolevat, pelkäsin isän menettämistä. Olen itkenyt hänen kuolemansa etukäteen monta kertaa. Siitä ei tosipaikan tullen ollut mitään hyötyä, kuten nyt ei murehtimisesta muutenkaan.

9.7.2017 oli aurinkoinen sunnuntai. Vietin pitkää kesälomalaisen aamua ja kuuntelin vanhan herätyskellonromun raksutusta takapihan pöydällä. Muistin jonkun sanoneen, että aikaa tulee kellosta koko ajan lisää ja jäin miettimään sitä. Koin suurta kiitollisuutta siitä, että minulla on vanhemmat ja ihana lapsuudenkoti, jonne silloinkin lomalla oli suunnitelmissa mennä. Metsää haistelemaan ja nauttimaan rauhasta. Sinä päivänä oli kuitenkin shoppailun vuoro. Olimme mieheni kanssa lähdössä kiertelemään alennusmyyntejä ja syömään.

Olin juuri syönyt ihanat amerikkalaiset pannukakut mustikoilla, kun ruokahalu katosi pitkäksi aikaa. Miehen puhelin soi. Siellä oli äiti. Siis minun äitini. Tuijotin omaa puhelintani ja ihmettelin, ettei äiti ollut soittanut minulle. Puhelun edetessä kiemurtelin tuolillani, miehen äänensävy ei ollut lupaava. Taisi sanoa muutaman kerran ”voi helvetti” ja siitä päättelin, että nyt ei ollut hyviä uutisia tulossa. Ensin ajattelin, että koirani Aino on kuollut. Sitten tuli puheeksi vene. Siinä vaiheessa suunnilleen revin puhelimen miehen kädestä ja sain äidin langan päähän. Viesti oli karu. Isän vene oli löytynyt aamulla puoliksi uponneena mökkijärveltä, isää ei oltu löydetty. En muista seuraavista hetkistä tarkasti paljon mitään. Muistan, miten pelko, tuska ja paniikki vyöryivät yli. Muistan, kuinka tuttu nainen tuli rauhoittelemaan kauppakeskuksen käytävällä. Toivoin vielä, että isä löytyisi jostain, olisi uinut johonkin saareen tai rantaan. Äidin puhelu kuitenkin vahvisti vähän ajan päästä pahimman pelkoni. Isä oli löytynyt kuolleena järvestä. 

Alkushokin ja järkytyksen määrän jotenkin olin pystynyt puoliksi kuvittelemaan. Tiesin, että kun isä joskus kuolisi, se olisi musertavaa. Isä oli minulle tukipilari elämässä. Häneltä sai yleensä aina apua, neuvoja tai ainakin kuuntelevan korvan. Meitä yhdisti rakkaus luontoon ja koiriin. Isälle metsästys, marjastus ja luonnossa liikkuminen oli tärkeää. Kuuntelimme myös musiikkia yhdessä ja puhuimme paljon kaikesta. Kyselin isältä vaikeistakin asioista ja sain aina vastauksen. Viime vuosina puhuimme myös meidän välisistä aiemmista ristiriidoista, aina ei ollut niin helppoa olla vahvan isän vahva tytär. Pyysimme ja annoimme anteeksi-Molemmat olivat virheitä tehneet ja ottaneet opiksi. Enteellisesti olimme puhuneet paljon myös kuolemasta. Ehkä se johtui siitä, että lähiaikoina oli kuollut isän sisko, isän äiti ja  sekä minun että siskoni miesten vanhempia. Se varmasti mietitytti myös isää. Hän jopa kertoi, mitä toivoo saattomusiikikseen hautajaisiin ja minne toivoisi tuhkansa siroteltavan. Sanoin vain, että ei vielä mietitä enempää ja toivoin, että saan vielä pitkään pitää molemmat vanhemmat elossa. 

Isä oli välillä vakavista keskustelunaiheista huolimatta positiivinen, elämänmyönteinen ja aina myös sellainen pilke silmäkulmassa. Hän oli jäänyt puolta vuotta aiemmin eläkkeelle ja nautti vapaasta ajasta. Isä ei tosin ollut mikään lekottelija, vaan aina oli jotain pientä puuhaa menossa. Pientä pintaremonttia tai suurempia suunnitelmia. Olisin niin mielelläni suonut hänelle pitkän työuran jälkeen odotetut leppoisat eläkevuodet. 

Pahimmat hetket alkuvaiheessa olivat tyhjän veneen näkeminen mökkirannassa ja se, kun menimme terveyskeskuksen kappeliin katsomaan isän ruumista. Hautajaiset eivät tuntuneet sen jälkeen minusta vaikeilta. Pidin siellä puheen isän muistoksi ja luin suruadressit. Tuntui, että isän hautajaiset olivat tilaisuus muiden ystävien ja sukulaisten surra isää. Minun suruni oli niin valtava, että hautajaiset tuntuivat enemmänkin vain muille järjestettävältä tapahtumalta, jossa itse pitäisi pystyä hoitamaan oma osuutensa kunnialla. Oli tärkeää tavata isän ystäviä ja kuulla heidän muistojaan isästä. 

Suruprosessi on minulle uusi kokemus. Toki läheisiä oli lähtenyt aiemminkin, mutta ei ketään näin tärkeää. Alkuun minua hoitivat eniten luonto ja koira ja se, että rinnallani oli mies, joka oli kokenut samankaltaista surua ja jolle saattoi puhua kaikesta. Metsässä minusta tuntui luonnollisemmalta, että elämä on kiertokulkua, syntymistä ja kuolemaa. Samalla koin, että isä oli siellä jotenkin läsnä. Lintujen laulussa, kypsyvissä marjoissa, tuulen huminassa puiden latvoissa. Koiran kanssa kulkiessa tuntui, että jaoimme saman ikävän.

Hautajaisista seuraavana päivänä aloitin uudessa työssä. Innostava työ antoi energiaa ja vei ajatukset päivisin muualle. Se antoi merkityksellisyyden kokemuksen kaiken mielen kaaoksen keskelle. Lapsien kanssa töitä tehdessä läsnä on myös aina ilo, toivo ja leikki. Hyvää vastapainoa surulle ja ikävälle. Itketin itseäni myös tietoisesti. Kuuntelin musiikkia ja istuin sohvalla vessapaperirulla kädessä itkemässä. Katselin valokuvia ja paruin. Halusin itkeä oikein kunnolla surun ulos. Se silti yllätti pitkin syksyä aamujunassa tai kesken mukavan illan. Suru hiipi kysymättä mukaan kaikkiin tilanteisiin. Kerran aloin itkemään valtoimenaan joogan loppurentoutuksessa. Joskus itketti, kun näin jonkun isän ikäluokkaa olevan miehen ja mietin, että se se vaan saa elää, toivottavasti on kiitollinen elämästään. Syksyn ajan tuntui, kuin rinnan päällä olisi ollut betonilaatta tai selässä repullinen kiviä. Välillä olin vihainen, miksi isän piti kuolla. Pikkuhiljaa taakka kuitenkin keveni. 

Isän kuolinsyy oli hukkuminen. Kysymyksiä jäi silti miljoona. Mitä järvellä oli tapahtunut? Miksi isä oli pudonnut veneestä? Oliko tullut joku kohtaus tai tajunnan hämärtyminen vai oliko isä liukastunut? Oliko hän kuollut nopeasti vai ehtinyt tajuta mitä oli tapahtumassa? Oliko hän yrittänyt päästä takaisin veneeseen? Lähtenyt ehkä uimaan, kunnes voimat olivat loppuneet? Oliko hän huutanut apua? Isällä ei ollut pelastusliivejä eikä kännykkää järvellä. Kännykästä en tiedä, mutta pelastusliiveistä olisi ollut varmasti apua. Monta kertaa kehitin mielessäni erilaisia jossitteluja siitä, miten isän kuolema olisi voitu estää. Sitten kun keksin oikein hyvän teorian, mieli hetkeksi kirkastui, että hei, minä ratkaisin tämän. Kunnes taas tajusin, että kuolema oli tapahtunut, mikään ei toisi enää isää takaisin. 

Kliseistä, mutta totta on, että aika auttaa. Suru muuttuu erilaiseksi. Kun samoja tuskaisia ajatuksia on ajatellut riittävän monta kertaa, ne eivät enää riipaise yhtä syvältä. Kun itkettävän kappaleen on kuullut kymmeniä kertoja, se ei enää itketä niin paljon. Näin isästä myös todella paljon unia. Niille yhteistä oli se, että isä palasi kotiin, ei ollutkaan kuollut vaan ollut jossain muuten vaan poissa. Muun muassa ”reissuhommissa Mäntyharjulla”. Uniin liittyi valtava ilo ja helpotus, että isä tuli takaisin. Joissain unissa taas tiesin, että isä oli kuollut ja puhuin hänen kanssaan siitä, millaista se oli. Oliko hän nähnyt jo mummin ja ukin ja miltä kuolleena olo tuntui. Kiirettä on kuulemma pitänyt siellä toisella puolellakin meidän tänne jääneiden asioita hoidellessa. En epäile. Joku pyysi unessa nähdä isän tuhkat. Sanoin kiukkuisesti, että senkun menet tonkimaan, ei minun isäni siellä ole. Se on elossa ihan muualla. Unet toivat lohtua ja välillä olivat hauskojakin.

Talven taituttua kevääksi suru yllätti uudelleen. Tätä kevättä ja kesää isä ei enää näe. Ei kuule näitä lintujen lauluja tai näe, kuinka jäät sulavat. Monta kertaa olisi tehnyt mieli soittaa ja jakaa asioita isän kanssa. Nyt kun vuosi ilman isää on täyttymässä, kaipaus on taas kasvanut. Toisaalta ihmetys siitä , että tästäkin pahimmasta painajaisesta on vaan jotenkin selvitty ja eteenpäin menty. Usein ajatuksissa on kiitollisuus siitä, millainen isä minulla oli.  Välillä edelleen tuntuu epätodelliselta, että isä edes on kuollut. Kuvien katsominen on vieläkin vaikeaa. Olen silti kiinnittänyt hymyilevän isän kuvan itselleni kannustajaksi. Se  muistuttaa aina siitä, että vaikka kukaan muu ei minuun tai haaveisiini uskoisi, niin isä ainakin olisi kannustanut tai sanonut, että kyllä se siitä, kaikki järjestyy.