#vasutesiin
Kyllä, tiedän. Vain kaksi kättä. Alipalkattu työ. Liian paljon paperihommia. Kiire. Suhdeluvut. Jatkuva melu. You name it, I´ve seen it.
Olen työskennellyt päiväkodeissa eri tehtävissä yli kymmenen vuotta. Päiväkotiapulaisena, sijaisena, opiskelijana, lastenhoitajana, lastentarhanopettajana ja nyt ensimmäistä vuotta myös esimiehenä. En väheksy sitä, kuinka raskasta työ päiväkodissa välillä voi olla, niin henkisesti kuin fyysisesti. Silti aion nyt kirjoittaa aiheesta, joka tuntuu olevan vaiettu. Epäammatillisuudesta.
Lastentarhanopettajat kouluttautuvat ammattiinsa kahta kautta. Yliopistosta kasvatustieteen laitokselta tai ammattikorkeakoulusta varhaiskasvatuspainotteisista sosionomin opinnoista. Viime aikoina on väännetty siitä, kumpi on parempi ja pätevämpi ja kellä on lopulta oikeus itseään lastentarhanopettajaksi tituleerata. Tultiinpa työhön kumpaa reittiä vaan, opintoihin tulisi mielestäni sisällyttää enemmän kohtaamistaitoja, viestintää ja harjoituksia varhaiskasvatussuunnitelmien kirjaamisesta.
Lasten varhaiskasvatussuunnitelmien, tuttavallisemmin vasujen, laatiminen on päiväkodeissa lastentarhanopettajien vastuulla. Suunnitelma laaditaan, tai ainakin tulisi laatia, yhdessä vanhempien kanssa ja uuden varhaiskasvatuksen valtakunnallisen ohjeistuksen mukaan myös lasta ikätason mukaan kuullen. Ideaaliin suunnitelmaan kirjataan lapsen ominaista tapaa toimia, kaikkia niitä vahvuuksia ja kiinnostuksen kohteita, joita lapsella on sekä vanhempien tuomaa näkemystä lapsesta kotona. Lapsi nähdään aktiivisena oppijana ja onnistujana. Lapsi on hyvä ja arvokas juuri sellaisena kuin hän on. Lapsilla on myös ikätasoon kuuluvia opeteltavia asioita, toisilla isompia, toisilla pienempiä. Nämä kirjataan vasuun myös. Aiemmin tyyli oli enemmän ”lapsi opettelee pukemista”, mutta nyt vastuu on entistä enemmän kasvattajilla: kuinka toimimme niin, että lapsen on mahdollista harjoitella ja omaksua tarvittavia taitoja tai mitä apua lapselle mahdollisesti tarjotaan päiväkodin ulkopuolelta. Oma näkemykseni on, että vasun tulisi olla lasta ja perhettä kunnioittava, lapsen näköinen, hehkuttaa ja nostaa lapsen onnistumisia ja osaamista.
Varhaiskasvatussuunnitelman kirjaa tai ainakin tarkastaa lastentarhanopettaja. Se annetaan luettavaksi ja allekirjoitettavaksi vanhemmille. Heillä on oikeus myös korjata suunnitelmaa ja lisätä sinne asioita. Jos vain sen tietävät. Suunnitelma saattaa olla vain yhden opettajan näkemys lapsesta. Useinkaan esimerkiksi päiväkodin esimies ei lue suunnitelmia. Luotto opettajan ammattitaitoon on kova. On myös paljon vanhempia, jotka todella kunnioittavat ja arvostavat kasvatuksen ammattilaisten työtä. Kyllä he varmaan tietävät, he ovat lasten kasvatuksen ammattilaisia. Vanhemmat eivät kyseenalaista, mitä lapsen varhaiskasvatussuunnitelmaan on kirjoitettu, vaan nöyrästi raapaisevat nimen alle. Joskus ei todellakaan pitäisi.
Minulla on sekä työni puolesta että tuttavieni ansiosta ollut mahdollisuus lukea kymmeniä ja kymmeniä vasuja. Useimmat ovat ihan kivoja. Niissä kirjoitetaan osaamisesta ja siitä, mitä lapsen pitäisi oppia. Välillä kylläkin melkoisella varhaiskasvatusslangilla, josta vanhemman voi olla vaikea saada kiinni. Olen nähnyt myös aivan helmiä, sellaisia suunnitelmia, joita lukiessa alkaa melkein itkettää, miten osuvasti ja kauniisti lasta on kuvattu tai kerrottu vaikeistakin asioista lasta ja perhettä kunnioittaen. Sitten on niitä toisia. Suunnitelmia, joissa lastentarhanopettajan pätevyydellä lähdetty leikkimään lääkäriä ja psykologia, tehty tulkintaa ja alustavaa diagnoosia lapsen käyttäytymisen ja perheen tilanteen pohjalta. Olen nähnyt vasun, jossa on käsitelty enemmän äidin mielenterveysongelmia, kuin lapsen kasvua ja kehitystä. Olen nähnyt vasun, jossa lukee ainoastaan ”Kaikki ok.” Olen nähnyt vasun, jossa lapsen vahvuudet ja ominainen tapa toimia- kohta ammottaa tyhjyyttään, mutta harjoiteltavien asioiden kohdalla on pienennetty fonttia, jotta saadaan varmasti kaikki haasteet ja pulmat mahtumaan.
Kimmoke tähän kirjoitukseen oli erään tuttavani lapsen uunituore varhaiskasvatussuunnitelma. Siinä käsiteltiin useamman kappaleen verran sitä, että 4 vuotias lapsi sai ”turhia kiukkukohtauksia” päiväkodissa, eikä päässyt tästä turhasta kiukusta omin avuin yli. Siinä kaikki, koko vasun sisältö. Suunnitelman laatijana ryhmän pätevä lastentarhanopettaja. Näin tulipunaista! Tekisi mieli soittaa tälle opettajalle tai päiväkodin johtajalle ja avautua oikein huolellisesti. Ohjeistin kyllä vanhempiakin niin tekemään ja ottamaan tarvittaessa yhteyttä eteenpäinkin. Ei voi olla totta, että tälläinen suunnitelma pääsee todella ammattilaiselta vanhemmille asti. Tai että sellainen ylipäänsä laaditaan! Vanhempia mietityttää, kannattaako asiasta alkaa metelöimään. Nyt jo kaikki työntekijät eivät heitä tervehdi tai tule kertomaan lapsen kuulumisia. Pelottaa, jos vaatimukset oikeudenmukaisesta ja lasta kunnioittavasta varhaiskasvatusuunnitelmasta vaikuttavat siihen, miten lapseen jatkossa suhtaudutaan päiväkodissa. Puistattavaa!
Haluaisin haastaa vanhempia tuomaan esiin lastensa varhaiskasvatussuunnitelmia. Miten niissä on lasta kuvattu, onko tämä ilmiö yleisempikin? #vasutesiin!
Toivoisin niin hartaasti, että päiväkotien laatuvaatimuksia yhtenäistettäisiin. Olisi joku laatuasteikko, johon jokaikinen tietäisi verrata, toimitaanko päiväkodissa näin. Tällä hetkellä tuntuu, että varhaiskasvatuksen laatu vaihtelee sen mukaan, millaista henkilökuntaa sattuu lapsiryhmässä työskentelemään. Varhaiskasvatuskenttä on valitettavasti oman kokemukseni mukaan vähän villi. Päiväkotien työntekijöiden kasvatusnäkemykset vaihtelevat ryhmittäin. Pienistä asioista tehdään valtavia. Kiristetään ruoalla. Lautanen tyhjäksi tai et saa näkkäriä. Lepohetki kestää kaksi tuntia, jolloin on maattava hiljaa ja paikoillaan, nukuit tai et. Huonoja esimerkkejä riittäisi. Onneksi yksikin hyvä, sensitiivinen ja ammatillinen kasvattaja ryhmässä voi muuttaa toimintapoja. Tarvitaan enemmän rohkeutta kyseenalaistaa ja puhua ääneen valtarakennelmista tai ammattinimikkeistä piittaamatta. Onnekseni omassa työpaikassani tällainen laatujärjestelmä on koskemassa jokaista yksikköä. Siellä on avattu esimerkiksi selkeästi, millainen on hyvä ruokailuhetki. Ja niin toimitaan. Sillä ei ole väliä, miten kotona oman lapsen kanssa teet. Työssä olet ammatissa ja kunnioitat niitä arvoja ja kasvatusnäkemyksiä, joita työpaikkasi edellyttää.
Uskon, että suurin osa kasvatusalan ammattilaisista tekee hyvää ja lapsia arvostavaa työtä. Mutta yksikin tälläinen rikkaruoho yrttitarhassa voi olla nujertamassa niin lapsen kuin perheenkin itsetuntoa. Jos kasvattaja, jonka seurassa lapsi viettää viikoittain keskimäärin vaikkapa 40 tuntia, näkee lapsen viallisena ja puutteellisena, jolla on niitä ikäviä ja turhia tunteita, voi vain pohtia, mikä vaikutus sillä on tulevaisuuden kasvulle ja kehitykselle?