Olisiko AC/DC:n jo korkea aika iskeä pensselit santaan?

ACDC_COLLAGE.png

AC/DC, tuo kolmesta soinnusta tajuntaa laajentavaa rytmitaidetta jo 1970-luvun alkuhämäristä saakka loihtinut australialaisyhtye on saapunut urallaan ratkaisevaan tienhaaraan. Kyseessä ei ole se sama risteys, jonka varrella lunastetaan vanhalta vihtahousulta aurinkopaikka rock-kaanonissa, vaan se seuraava stoppi, jonne saavuttaessa menestyksen ja mammonan kyllästämän sielun omistussuhteen käsittävä velka tulee takaisin maksettavaksi – vieläpä korkojen kera.

Klassisesta alkuperäisviisikosta on jäljellä enää vain yksi mies ja jo kertaalleen menestyksekkäästi, mutta yhtä kaikki pakon edessä vaihdettu solistikin on ehditty korvata uudemman kerran. Siitä, mikä Rock or Bust -kiertueen lopulla laulajan tehtävät Brian Johnsonilta perineen Axl Rosen tilanne AC/DC:n sisällä tarkalleen ottaen on, ei ole oikein minkäänlaista selvyyttä. Samaa voi oikeastaan sanoa lähes kaikesta bändin kokoonpanoon ja tulevaisuuteen liittyvästä. Onko yhtyeellä vielä levytys- ja/tai kiertuesuunnitelmia? Kuka hoitaisi tässä tapauksessa vokalistin virkaa? Rose? Paluun keikkalavoille tehnyt Johnson? Matin ja Tepon Teppo? Muodostuuko rytmiryhmä yhä Stevie Youngista ja Chris Sladesta? Kuka kumma kykenee pomputtelemaan bassoa yhtä tanakasti tämän seurakunnan tukena kuin Cliff Williams, joka ilmoitti eläköitymisestään viime vuoden lopulla? Niin monia avoimia kysymyksiä, niin kovin vähän konkreettisia vastauksia.

Tässähän ei sinänsä ole mitään uutta, sillä AC/DC:n jäsenistö on jo vuosikymmeniä tunnettu tiukasta suhtautumisesta yksityisyyteensä, eikä bändillä ole ollut tapana juuri tekemisistään albumisyklien ulkopuolella tiedotella. Tilanne olisi kuitenkin nyt mielenkiintoisin miesmuistiin. Mikäli AC/DC aikoo jatkaa vielä uraansa uutta musiikkia tuottavana entiteettinä, mitä tältä säveltaiteelta sopisi sitten odottaa? Löytyykö riffimestari Malcolm Youngin arkistoista vielä tarpeeksi materiaalia ammennettavaksi, vai joutuisiko loppupoppoo, kenestä ikinä se sitten koostuisikaan, luomaan Angus Youngin johdolla uudet kappaleet täysin tyhjästä?

Pitkän lijan rockyhtyeiden ilmoittaessa aikeistaan julkaista uutta musiikkia, tulee asiaan suhtauduttua aina tietyllä varauksella, mutta toki pohjimmiltaan toiveikkaasti; toisaalta siinä missä lattioilla nukkumisen, perunalastuilla elämisen ja katujen varsilta poimittujen tupakantumppien epätoivoisen imeskelyn synnyttämä nälkä ja palo onkin saattanut vuosien varrella kadota jonnekin Beverly Hillsin kartanon viinikellareiden muodostamiin loputtomiin katakombeihin, kokemuksen ja perspektiivin laajenemisen mukanaan tuoma kypsyys on saattanut tuoda ilmaisuun aivan uutta kirkkautta ja syvyyttä.

Uusia äänitteitä useimmiten seuraavissa livetilanteissakaan hyppypotkut eivät välttämättä nouse enää entisiin korkeuksiin ja lavan päästä päähän suuntautuvat juoksuspurtitkin on saatettu lääkärin määräyksestä rajoittaa kahteen per ilta, mutta mitäpä tuosta, kun samaa tahtia orkesterin kanssa varttuneet fanit ottavat kaiken heille ojennetun riemuiten vastaan joka tapauksessa. Nuorempi polvi saattaa puolestaan löytää tarpeeksi tarttumapintaa vanhemmasta materiaalista, ja vaikka lavalla kolmen kimpan iloista messuava, ”mukaviin vaatteisiin” sonnustautunut herrasmies ei ehkä kykenekään houkuttelemaan tyttöystävääsi takahuoneeseen enää männävuosien onnistumisprosentilla, legenda-statuksen luoma illuusio ikuisesta nuoruudesta takaa riittävän immersion takaisin 70- ja 80-lukujen tunnelmiin. Aikoihin, jolloin kaikki oli vielä uutta ja jännittävää.

Toki puhumme nyt AC/DC:stä – yhtyeestä, joka on luonut muuttumattomuudesta ja ennustettavuudesta tavaramerkkinsä. Se on siitä harvinaisessa asemassa, että sen ei tarvitse ”muuntaa” tai ”kehittää” ilmaisuaan yhtään mihinkään relevanttina pysyäkseen. Sitä ei siltä odoteta, eikä totta puhuen oikein edes toivotakaan. Sen puritaanisimmat fanit hyväilevät pikkutunteita Powerage-albumin kantta koristavaa Angus-potrettia ja kuiskivat tuuleen Egotrippiä lainaten: ”Hei älä koskaan ikinä muutu, pysy juuri tuollaisena kuin nyt oot”. Valitettavasti vain kukaan tai mikään ei AC/DC:n maailman ulkopuolella pysy ikuisesti ennallaan. Se olisi paitsi epäluonnollista, myös vähän surullistakin.

Nyt jos koskaan, kenties viimeistä kertaa, yhtyeellä olisikin tuhannen taalan paikka tehdä jotakin uutta. Muuttaa tapojaan, rikkoa kaavaa, hakea inspiraatiota kokonaan uusista lähteistä. Lisätä adjektiivi ”yllättää” samaan lauseeseen nimensä kanssa ensimmäistä kertaa sitten Ronald Reaganin valtakauden. Vaikka yhtyeen kokemat rajut muutokset ovatkin olleet suurimmalta osin kaikkea muuta kuin toivottuja ja odotettuja, ne ovat saapuessaan jättäneet ovet auki paikkoihin, joissa luoda jotakin uutta miltei täysin puhtaalta pöydältä. Mitä menetettävää siinä olisi? Rahat? Maine?

Olen kenties näkemysteni kanssa vähemmistössä, mutta en ole oikein koskaan ymmärtänyt puheita ”perinnön pilaamisesta” tai luovien taiteilijoiden parasta ennen päiväyksistä. Saatika sitten jakanut kummallisia katsantokantoja siitä, kuinka jokin ei ole enää [insert nimi tähän]. Kukaan, olipa kyseessä sitten fanit, toimittajat, fanien mutsit, toimittajien serkut tai mutsien fanit, ei omaa vastaavia natsoja päättää kulloisenkin yhtyeen kokoonpanosta tai nimen käyttötarkoituksista, kuin orkesterin soittajat (tai viimekädessä asianajajat). Mikäli Angus Young päättää lähteä rundille AC/DC:nä Pepper Your Angus -nimen sijaan, kyseessä on ihka-aito AC/DC-kiertue, jonka legitimiteettiä eriävät mielipiteet eivät hetkauta suuntaan taikka toiseen.

Mitä utteen musiikkiin tai sen teoreettiseen ns. laatuun tulee, on aivan ensimmäiseksi hyvä ottaa huomioon, että AC/DC:n taiteellisista huippuvuosista on kulunut jo nelisen vuosikymmentä ja myynnillisestäkin piikistä pian saman verran, puhumattakaan keikoilla pelimannien käytettävissä olevista energiavaroista, mutta onko näillä asioilla lopulta kuitenkaan mitään merkitystä? Mikäli Angus haluaa ryntäillä SG ojossa pitkin poikin maailman konserttilavoja koulupuvussaan ja/tai kalsareissaan vielä seitsemänkymppisenä, se hänelle suotakoon. Jos taas AC/DC julkaisee ensi vuonna albumillisen Captain Jack -covereita, tekeekö se Highway to Hellin kuuntelemisesta jatkossa jotenkin sosiaalisesti epäsoveliaampaa? Eikö Black in Blackin riffittely enää tämän jälkeen aiheuttaisi hc-faneissa entisenlaisia spontaaneja ilmakitarointispasmeja? Millä mekanismilla ylipäätään 60-vuotiaan miehen 2010-luvun tekemiset mitätöivät saman hemmon parikymppisen version 1970-luvulla aikaansaamat saavutukset? Onko sellaista mekanismia ylipäätään olemassa?

Vastaus ylläolevaan ja samalla otsikon kysymykseen, on jyrkkä ei. Yhtyeen lähtökohdat nahkansa luomiselle ovat nyt sen verran hedelmälliset, vanhalta kaartilta mitään pois ottamatta, että vielä vähintään yhden kuulan lataaminen tähän ikoniseen rock ’n’ roll -kanuunaan ei ole pelkästään suotavaa – se on jopa toivottavaa.

Let there be rock ja let there be AC/DC, millaisena sen jatkossa tulemmekaan sitten ikinä tuntemaan.

Jutun kuva: Wikimedia Commons

kulttuuri musiikki suosittelen ajattelin-tanaan

Keikka-arvio: Guns N’ Roses Hämeenlinnassa 1.7.2017

20170701_223620.jpg

Kaikkien aikojen suosituimpiin ja merkittävimpiin rock-ryhmittymiin lukeutuva Guns N’ Roses ulotti vielä parisen vuotta sitten mahdottomalta ajatukselta tuntuneen Not in this Lifetime… -paluukiertueensa myös kotimaamme kamaralle, tarkemmin sanottuna Hämeenlinnan Kantolan Tapahtumapuistoon. Kuin edessä olevaa historiallista iltaa juhlistaakseen säiden haltijakin oli mitä suosiollisimmalla tuulella, jättäen pahimman paahteen sopivan paksuisen pilviverhon taa, samalla kun reilut 55 000 rockin ystävää vaelsi valloittamaan teollisuusalueen perukoilla sijaitsevaa ruohokenttää pieni osa kerrallaan. Vaikka kaupungin asukasluku olikin hyvää vauhtia hetkellisesti tuplaantumassa, Michael Monroen aloittaessa oman lämmittelyvuoronsa varttia vaille seitsemän aikaan, väljyyttä lavan välittömässä läheisyydessä oli vielä varsin mukavasti lievästä ochlofobiasta kärsivänkin makuun.

kuva 1 (70).JPG

Monroe otti yleisönsä tyypillisen energiseen tapaansa ja lyhyen settinsä aikana mies ehti koluamaan läpi miltei koko temppukavalkadinsa aina spagaateista lavarakenteissa kiipeilyyn saakka. Henkilökunnalla riittikin mukavasti puuhaa Monroen mikkijohtoja selvitellessään maestron sinkoillessa pitkin lavaa ja sen edustaa kuin rock ’n’ roll -henkien riivaama aropupu. Demolition 23:n Hammersmith Palaisilla terävästi aloittanut bändi puski läpi pitkälti menopaloista koostuneen ohjelmistonsa sangen tanakasti, keikan päättäneen biisikaksikko Up Around the Bendin ja Dead, Jail or Rock ’n’ Rollin kirvoittaessa yleisöstä lopulta ne kenties kaikkein hurmioituneimmat reaktiot.

Monroen jälkeen ei kauaa tarvinnut vartoilla brittiläisen The Darknessin astumista lavalle, laulaja-kitaristi Justin Hawkinsin suorastaan upean esiintymisasun herättäessä yleisön keskuudessa suurta hilpeyttä heti keikan ensimetreistä alkaen. Aivan kuten Monroekin, Hawkins on showmies henkeen ja vereen, mutta vanhemmasta virkaveljestään selvästi poikkeavalla tavalla. Vaikka Hawkinsillakin tarvittaessa jalka toki nousee ja herran lavakoreagrafiaan kuuluu jopa päälläseisontaa, ennen kaikkea mies on kuitenkin armoitettu humoristi. Nokkamieheltä ja yhtyeensä musiikista löytyvän silmäkulmien pilkkeen loistolla voisi tarvittaessa vaikka navigoida pimeässä, mutta missään vaiheessa kumpikaan ei tunnu vitsiltä, ei edes silloin kun vyötärölle asti avoimeen vartalonmyötäiseen univormuun verhoutunut mies hoilaa koko ylärekisterinsä voimin ”Get your hands off my woman motherfucker”. Ja mikä falsetti se onkaan, yhä edelleen!

kuva 4 (40).JPG

Tähän saakka varsin jouhevasti kulkenut esiintymisvuorojen vaihto tekikin sitten tässä vaiheessa iltaa pienen tenän. Puolisen tuntia siitä, kun Guns N’ Rosesin olisi pitänyt astella lavalle, videotaululla pyöri aina vain päättymättömällä loopilla orkesterin logon eri variaatioita pyörittävä animaatio David Bowien hittikavalkadin tahdittamana. Mieleen alkoi hiipiä pelottava ajatus takavuosilta: ei kai vain sentään… Huoli oli tietenkin turha, sillä nyt ei puhuta enää 1990-luvun arvaamattomasta, ”maailman vaarallisimmasta bändistä”, vaan seestyneiden keski-ikäisten elävien legendojen arvolle sopivasta ammattimaisesta operaatiosta. Niinpä vajaa tunti ilmoitetusta aloitusajastaan myöhästynyt orkesteri marssi päättäväisesti lavalle ja näytti heti kättelyssä, että huoli pois, tämä pieni kauneusvirhe korvataan kyllä illan aikana.

It’s so Easyllä tulisesti pelin avanneet Gunnarit ovat asemassa, jossa oikeastaan mitään ylimääräistä ei tarvita. Riittää, kun tällä kertaa Smack-paitaa yllään kantanut Duff, Les Paulilla ja silinterillä varustautunut Slash ja aivan mihin tahansa pukeutunut Axl Rose ilmestyvät lavan etuosaan ja antavat klassikkokappaleidensa hoitaa puhumisen. Yhtye tykitti vakuuttavasti läpi niin debyyttinsä Mr. Brownstonen kuin toistaiseksi viimeisimmän albuminsa avausraita Chinese Democracynkin. Kun herra Rose kajautti ilmoille ”Do you know where the fuck you are?” allekirjoittanut oli totaalisen valmista kauraa: tätä oli odotettu edelliset parikymmentä vuotta ja nyt se todellakin tapahtui, aivan tuossa silmien edessä.

20170701_222239.jpg

Paljon parjatun Chinese Democracy -albumin parhaimmistoon lukeutuva Better kulki Slashin ja Duffin mausteilla upeasti ja Estranged… jumalauta, Estranged! Rocket Queen- ja You Could Be Mine -rykäyksiä seurannut This I Love sisältää kieltämättä hienot laulumelodiat ja se toi hyvää vastapainoa sitä edeltäneiden kappaleiden paahdolle, mutta liekö kyseessä kuitenkaan paras valinta epäilemättä äänensä loppuunkulumista välttelevän Axl Rosen kannalta? Niin tai näin, seuraavaksi kuultu Civil War palautti rockin nopeimman ja kauneimman yöjunan takaisin tukevasti raiteilleen ja Yesterdaysia seuranneesta todella tiukasta Comasta muodostui yksi illan lukuisista kohokohdista.

20170701_225219.jpg

Slashin hitusen liikaa tilutusta ja vähemmän miehen käsittämättömän kovia blues-sensibiliteettejä hyödyntävän soolon jälkeen vuoronsa sai yleisön räjäyttänyt Sweet Child of Mine, jonka silinteripäinen kitarajumala viimeisteli sen verran loputtomalta tuntuneella kitaramöyryämisellä, että Axlinkin naama venähti komppikitaristi Richard Fortuksen vierellä epäuskoiseen hymyyn otelautailotulitusta seuratessaan. Tässä välissä lieneekin mitä sopivin väli mainita, että herra Rose tuntui olevan muutoinkin koko illan varsin hyvällä tuulella ja vaikka lavaspiikit olivatkin lukumääräisesti vähissä, yleisön kiittelyistä välittyi nöyryys, eivätkä lievät tekniset ongelmatkaan näyttäneet onnistuvan pääsemään solistin ihon alle.

Näistä huomattavin tapahtui sangen mahtipontisen lavashown vahvistamaa November Rainia edeltäneen Layla-piano-outron kohdalla, jolloin Rose joutui aloittamaan soittonsa uudelleen alusta, koska ei ilmeisesti kuullut korvamonitoreistaan hetkellisesti mitään. Pahoittelujen jälkeen kappale ja käytännössä koko loppuilta sujuivatkin ilman ulospäin näkyviä ja/tai kuuluvia ongelmia  Slashilta kahteen eri otteeseen katkennutta ylä-e:tä lukuun ottamatta. Vihmovia marraskuun tuulia seurasi allekirjoittanutta vähiten kiinnostaneet Soundgarden-cover Black Hole Sun sekä Knockin’ on Heaven’s Door, joita ilmakin olisi pärjätty, vaikka näistä jälkimmäinen tarjosikin kieltämättä oivan tilaisuuden yleisön laulatukseen. 

Varsinaisen setin päättänyt Nightrain räjäyttikin sitten yleisön melkoiseen tanssihurmokseen, jonka katkaisi vasta encoren ensimmäisenä kuultu Don’t Cry. AC/DC-laina Whole Lotta Rosien kiukkuinen groove vaihtui puolestaan Patiencen tunnelmointiin ja selkeästi Axlin mielellään esittämä The Whon The Seeker lanasi tietä illan lopullisesti päättäneelle Paradise Citylle, jota seuranneet konfettisade, tulenlieskat ja ilotulitteet viimeistelivät täydellisen rock-illan mitä näyttävimmällä tavalla.

20170701_221640.jpg

Guns N’ Roses osoitti kolmen tunnin setillään olevansa paitsi soitannollisesti kovassa iskussa, myös sen, että yhtye toimii kenties ammattimaisemmin ja varmemmin kuin koskaan. Se minkä se häviää yllätyksellisyydessä, se korvaa vertaistaan hakevalla kappalemateriaalilla ja ydinkolmikkonsa karismalla sekä yleisellä ikonisuudella. Duff oli oma cool itsensä, Slash juoksi ympäri lavaa ja esitti pyörivää ankkakävelyään kuin aina ennenkin ja varsin vaikuttavalla nahkatakkiarsenaalilla varustautunut Axl Rose oli, noh, Axl Rose, yksi populaarimusiikin historian kovimmista keulakuvista, hyvänen aika sentään!

20170701_221521.jpg

Seitsemän tunnin seisoskelu, hyppiminen ja tanssiminen ei tuntunut lopulta keikan päätyttyä yhtään missään ja päällimmäisenä ajatuksena oli lähinnä koko tilanteen surrealistisuus: tapahtuiko kaikki tuo nyt ihan oikeasti? Mutta niinhän se totta vieköön tapahtui ja oli kokemuksena juuri niin upea kuin etukäteen odottaa sopikin – mikä olikin tämän ennen niin arvaamattoman bändin kohdalla se kenties iloisimmin yllättänyt asia.

Vuosi on 2017 ja Guns N’ Roses on (edelleen) planeettamme kovin rockyhtye. Take that on to heart!

kulttuuri musiikki suosittelen ajattelin-tanaan