Olisiko AC/DC:n jo korkea aika iskeä pensselit santaan?

ACDC_COLLAGE.png

AC/DC, tuo kolmesta soinnusta tajuntaa laajentavaa rytmitaidetta jo 1970-luvun alkuhämäristä saakka loihtinut australialaisyhtye on saapunut urallaan ratkaisevaan tienhaaraan. Kyseessä ei ole se sama risteys, jonka varrella lunastetaan vanhalta vihtahousulta aurinkopaikka rock-kaanonissa, vaan se seuraava stoppi, jonne saavuttaessa menestyksen ja mammonan kyllästämän sielun omistussuhteen käsittävä velka tulee takaisin maksettavaksi – vieläpä korkojen kera.

Klassisesta alkuperäisviisikosta on jäljellä enää vain yksi mies ja jo kertaalleen menestyksekkäästi, mutta yhtä kaikki pakon edessä vaihdettu solistikin on ehditty korvata uudemman kerran. Siitä, mikä Rock or Bust -kiertueen lopulla laulajan tehtävät Brian Johnsonilta perineen Axl Rosen tilanne AC/DC:n sisällä tarkalleen ottaen on, ei ole oikein minkäänlaista selvyyttä. Samaa voi oikeastaan sanoa lähes kaikesta bändin kokoonpanoon ja tulevaisuuteen liittyvästä. Onko yhtyeellä vielä levytys- ja/tai kiertuesuunnitelmia? Kuka hoitaisi tässä tapauksessa vokalistin virkaa? Rose? Paluun keikkalavoille tehnyt Johnson? Matin ja Tepon Teppo? Muodostuuko rytmiryhmä yhä Stevie Youngista ja Chris Sladesta? Kuka kumma kykenee pomputtelemaan bassoa yhtä tanakasti tämän seurakunnan tukena kuin Cliff Williams, joka ilmoitti eläköitymisestään viime vuoden lopulla? Niin monia avoimia kysymyksiä, niin kovin vähän konkreettisia vastauksia.

Tässähän ei sinänsä ole mitään uutta, sillä AC/DC:n jäsenistö on jo vuosikymmeniä tunnettu tiukasta suhtautumisesta yksityisyyteensä, eikä bändillä ole ollut tapana juuri tekemisistään albumisyklien ulkopuolella tiedotella. Tilanne olisi kuitenkin nyt mielenkiintoisin miesmuistiin. Mikäli AC/DC aikoo jatkaa vielä uraansa uutta musiikkia tuottavana entiteettinä, mitä tältä säveltaiteelta sopisi sitten odottaa? Löytyykö riffimestari Malcolm Youngin arkistoista vielä tarpeeksi materiaalia ammennettavaksi, vai joutuisiko loppupoppoo, kenestä ikinä se sitten koostuisikaan, luomaan Angus Youngin johdolla uudet kappaleet täysin tyhjästä?

Pitkän lijan rockyhtyeiden ilmoittaessa aikeistaan julkaista uutta musiikkia, tulee asiaan suhtauduttua aina tietyllä varauksella, mutta toki pohjimmiltaan toiveikkaasti; toisaalta siinä missä lattioilla nukkumisen, perunalastuilla elämisen ja katujen varsilta poimittujen tupakantumppien epätoivoisen imeskelyn synnyttämä nälkä ja palo onkin saattanut vuosien varrella kadota jonnekin Beverly Hillsin kartanon viinikellareiden muodostamiin loputtomiin katakombeihin, kokemuksen ja perspektiivin laajenemisen mukanaan tuoma kypsyys on saattanut tuoda ilmaisuun aivan uutta kirkkautta ja syvyyttä.

Uusia äänitteitä useimmiten seuraavissa livetilanteissakaan hyppypotkut eivät välttämättä nouse enää entisiin korkeuksiin ja lavan päästä päähän suuntautuvat juoksuspurtitkin on saatettu lääkärin määräyksestä rajoittaa kahteen per ilta, mutta mitäpä tuosta, kun samaa tahtia orkesterin kanssa varttuneet fanit ottavat kaiken heille ojennetun riemuiten vastaan joka tapauksessa. Nuorempi polvi saattaa puolestaan löytää tarpeeksi tarttumapintaa vanhemmasta materiaalista, ja vaikka lavalla kolmen kimpan iloista messuava, ”mukaviin vaatteisiin” sonnustautunut herrasmies ei ehkä kykenekään houkuttelemaan tyttöystävääsi takahuoneeseen enää männävuosien onnistumisprosentilla, legenda-statuksen luoma illuusio ikuisesta nuoruudesta takaa riittävän immersion takaisin 70- ja 80-lukujen tunnelmiin. Aikoihin, jolloin kaikki oli vielä uutta ja jännittävää.

Toki puhumme nyt AC/DC:stä – yhtyeestä, joka on luonut muuttumattomuudesta ja ennustettavuudesta tavaramerkkinsä. Se on siitä harvinaisessa asemassa, että sen ei tarvitse ”muuntaa” tai ”kehittää” ilmaisuaan yhtään mihinkään relevanttina pysyäkseen. Sitä ei siltä odoteta, eikä totta puhuen oikein edes toivotakaan. Sen puritaanisimmat fanit hyväilevät pikkutunteita Powerage-albumin kantta koristavaa Angus-potrettia ja kuiskivat tuuleen Egotrippiä lainaten: ”Hei älä koskaan ikinä muutu, pysy juuri tuollaisena kuin nyt oot”. Valitettavasti vain kukaan tai mikään ei AC/DC:n maailman ulkopuolella pysy ikuisesti ennallaan. Se olisi paitsi epäluonnollista, myös vähän surullistakin.

Nyt jos koskaan, kenties viimeistä kertaa, yhtyeellä olisikin tuhannen taalan paikka tehdä jotakin uutta. Muuttaa tapojaan, rikkoa kaavaa, hakea inspiraatiota kokonaan uusista lähteistä. Lisätä adjektiivi ”yllättää” samaan lauseeseen nimensä kanssa ensimmäistä kertaa sitten Ronald Reaganin valtakauden. Vaikka yhtyeen kokemat rajut muutokset ovatkin olleet suurimmalta osin kaikkea muuta kuin toivottuja ja odotettuja, ne ovat saapuessaan jättäneet ovet auki paikkoihin, joissa luoda jotakin uutta miltei täysin puhtaalta pöydältä. Mitä menetettävää siinä olisi? Rahat? Maine?

Olen kenties näkemysteni kanssa vähemmistössä, mutta en ole oikein koskaan ymmärtänyt puheita ”perinnön pilaamisesta” tai luovien taiteilijoiden parasta ennen päiväyksistä. Saatika sitten jakanut kummallisia katsantokantoja siitä, kuinka jokin ei ole enää [insert nimi tähän]. Kukaan, olipa kyseessä sitten fanit, toimittajat, fanien mutsit, toimittajien serkut tai mutsien fanit, ei omaa vastaavia natsoja päättää kulloisenkin yhtyeen kokoonpanosta tai nimen käyttötarkoituksista, kuin orkesterin soittajat (tai viimekädessä asianajajat). Mikäli Angus Young päättää lähteä rundille AC/DC:nä Pepper Your Angus -nimen sijaan, kyseessä on ihka-aito AC/DC-kiertue, jonka legitimiteettiä eriävät mielipiteet eivät hetkauta suuntaan taikka toiseen.

Mitä utteen musiikkiin tai sen teoreettiseen ns. laatuun tulee, on aivan ensimmäiseksi hyvä ottaa huomioon, että AC/DC:n taiteellisista huippuvuosista on kulunut jo nelisen vuosikymmentä ja myynnillisestäkin piikistä pian saman verran, puhumattakaan keikoilla pelimannien käytettävissä olevista energiavaroista, mutta onko näillä asioilla lopulta kuitenkaan mitään merkitystä? Mikäli Angus haluaa ryntäillä SG ojossa pitkin poikin maailman konserttilavoja koulupuvussaan ja/tai kalsareissaan vielä seitsemänkymppisenä, se hänelle suotakoon. Jos taas AC/DC julkaisee ensi vuonna albumillisen Captain Jack -covereita, tekeekö se Highway to Hellin kuuntelemisesta jatkossa jotenkin sosiaalisesti epäsoveliaampaa? Eikö Black in Blackin riffittely enää tämän jälkeen aiheuttaisi hc-faneissa entisenlaisia spontaaneja ilmakitarointispasmeja? Millä mekanismilla ylipäätään 60-vuotiaan miehen 2010-luvun tekemiset mitätöivät saman hemmon parikymppisen version 1970-luvulla aikaansaamat saavutukset? Onko sellaista mekanismia ylipäätään olemassa?

Vastaus ylläolevaan ja samalla otsikon kysymykseen, on jyrkkä ei. Yhtyeen lähtökohdat nahkansa luomiselle ovat nyt sen verran hedelmälliset, vanhalta kaartilta mitään pois ottamatta, että vielä vähintään yhden kuulan lataaminen tähän ikoniseen rock ’n’ roll -kanuunaan ei ole pelkästään suotavaa – se on jopa toivottavaa.

Let there be rock ja let there be AC/DC, millaisena sen jatkossa tulemmekaan sitten ikinä tuntemaan.

Jutun kuva: Wikimedia Commons

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *