1987

Vuosi 1987 oli hard rockin kulminaatiopiste. Vuosi, jona genre tuotti muutaman suurimmista – osin kaupallisista, osin taiteellisista – menestystarinoistaan, mutta jonka jälkeen alkoi luisu seksuaalisten ajanvietteiden ylistyksestä ja yleisestä hauskanpidosta kohti paskaisia flanellipaitoja ja epävireisiä akustisia kitaroita. Vain kolmisen vuotta myöhemmin spandex vaihtui löysiin farkkuihin, kokkeli heroiiniin ja hiuslakka katkaistuihin haulikoihin. Rock ei ollut enää hauskaa, vaan pikemminkin kanava purkaa junnuna patterin taakse jumiutuneiden pikkuautojen aiheuttamaa tuskaa kaupallisilla radioaalloilla.

Miekasta ja magiasta makuukammarin perukoille

Vuosi alkoi miehekkäästi Manowarin lyödessä tiskiin Fighting the World -kiekkonsa. Vaikka yhtyeen jäsenet viettivätkin vapaa-aikansa ennemmin mystisten metsien siimeksissä karhujen kanssa paljain käsin painien kuin Hollywoodissa mimmejä pokaillen, ei näitä velikultia voinut myöskään ns. suoralla naamalla niputtaa ”vakavampien” metalliaktien kanssa samaan joukkoon.

Heti huhtikuussa Whitesnake julkaisi kaupallisen täysosumansa nimikkolevyllään (tunnetaan myös nimellä 1987) ja nokkamies David Coverdale sai jälleen ostettua lisää kuivamuonaa vinttikoirilleen sekä täytettä seuralaistensa spesiaaleihin paikkoihin. Popin ja rockin lähes täydellinen ristisiitos poiki tukun hittejä, eikä vähiten Still of the Night -nimeä kantaneen köyrimisanthemin muodossa. Tunnetuin kappale lienee silti Here I Go Again, jonka nimensä perusteella voisi äkkiä luulla kertovan Coverdalen tavallisesta tiistaiaamusta kolmen mallikaunottaren herätellessä tätä hellästi edellisyön uusintaotteluun.

https://www.youtube.com/embed/swPt9HBRXuE” width=”480″>

Miehistönvaihdosten ja laulajan sivuontelotulehduksen hankaloittama levytysprosessi oli pitkä ja vaativa, mutta lopputuloksen messevä menestys (Billboardin toinen sija ja 8 miljoonaa myytyä albumia pelkästään Yhdysvalloissa) oli varmasti balsamia vanhan irstailijan haavoille.

Te tulette kaikki kuolemaan!

Vuoden päästessä kunnolla vauhtiin Guns N’ Roses julkaisi erään kaikkien aikojen debyyteistä Appetite for Destructionillaan ja sekoitti onnistuneesti Sunset Stripin säihkeeseen aimo annoksen katujen rappioromantiikkaa. Axl Rosen mielipiteitä jakava, mutta ehdottoman persoonallinen lauluääni, Slashin bluesiin nojaava melodinen sensibiliteetti sekä Izzy Stradlinin, Duff McKaganin ja Steve Adlerin komppiryhmän toimivuus loivat pohjan sille tärkeimmälle – ryhmän kollektiiviselle kyvylle luoda tarttuvaa, puhuttelevaa rockmusiikkia. Albumi ei ollut välitön menestys, mutta kun vajaa vuosi sen julkaisun jälkeen Sweet Child of Mine alkoi ottaa toden teolla tuulta alleen, oli jälki murhaavaa.

Kymmeniä miljoonia myytyjä kopioita, maailman suurimman bändin titteli ja massiiviset maailmankiertueet osoittautuivat liian suureksi rastiksi jäsenten paisuville egoille ja loppu, kuten tunnettua, on historiaa. Silti mikään ei voi himmentää Appetiten loistoa eräänä kaikkien aikojen rock-albumeista.

Erinäisten vaaleiden eläimien teemalla jatkaaksemme myös amerikkalainen Great White julkaisi Once Bitten… -pitkäsoittonsa, joka sisälsi muun muassa tunnelmallisesti rokkaavan läpimurtoraita Rock Men. White Lion täydensi trion omalla, Pride -nimeä kantaneella kokopitkällään, jonka vetonaulana toimi Vito Brattan ilmiömäinen kitarointi kuningas Edwardin hengessä. Hollannin kaikkien aikojen merkittävintä vientituotetta sivuttaessa on syytä mainita myös Van Halenin uuden nokkamiehen, Sammy Hagarin, täyttäneen velvollisuuksiaan levy-yhtiötään kohtaan omalla I Never Said Goodbye -sooloalbumillaan.

Veteraaneista Kiss julkaisi ylenkatsotun ja epätasaisen Crazy Nightsin, joka sisälsi kuitenkin kokopitkän nimeä kantavan vastuttamattoman yleisönlaulattajan, siinä missä Aerosmith läväytti pöytään bändin uutta nousua valmistelleen Permanent Vacationin. Vahvasti bändin ulkopuolisten biisinikkareiden apuun nojannut levytys käänsi rockin historian toiseksi tunnetuimman kumihuulen kipparoiman paatin kurssin marginaalin karikoista, kohti yhtyeen toisen kultakauden tyynten laineiden syleilyä. Raise Your Fist and Yellin julkaissut Alice Cooper saisi puolestaan odotella omaa renessanssiaan vielä parisen vuotta.

Kaada vähän sokeria päälleni

Siinä missä Whitesnake käväisi lähellä täydellistä popin ja rockin fuusiota omalla albumillaan, Def Leppard räjäytti pankin Pyromanian seuraajalla. Hysteria on alusta loppuun maukkaiden riffien, mehukkaiden soolojen, tarttuvien koukkujen ja rasvaisten sanoitusten ilosanomaa. Vielä vaikuttavammaksi lopputuloksen laadun tekee se, että albumin tekoprosessi oli harvinaisen vaikea muun muassa rumpali Rick Allenin menetettyä toisen kätensä kesken sessioiden. Mielenkiintoisena triviana albumin massiivisiin kitararaitoihin ei käytetty lainkaan Marshall-stäkkejä vaan pieniä Rockman-matkavahvistimia ja hillittömästi päällekkäisäänityksiä.

Hysteria on niitä harvinaisia levyjä, joilta voi poimia summamutikalla minkä tahansa kappaleen ja seurauksena on aina auraalinen orgasmi sekä pakottava tarve ilmakitraointiin, -rummuttamiseen ja -laulamiseen. Useimmiten samanaikaisesti. Levytys jäi valitettavasti kitaristinero Steve Clarken viimeiseksi, eikä yhtye yltänyt enää samankaltaiseen sukseeseen vaikkakin Hysterian seuraaja, Adrenalize, lasketaankin usein tukkahevin viimeiseksi todelliseksi myyntimenestykseksi.

Myös Mötley Crüe, eräs Los Angelesin glam-skenen pioneereista, oli aktiivinen tuuttaamalla ulos Girls, Girls, Girls -kokopitkänsä. Vaikka levyltä löytyy vakavampaakin asiaa esimerkiksi Nikki Sixxin huumeongelmien ruotimisen muodossa, pohjimmiltaan platan aihepiirit voidaan kuitenkin kiteyttää Jyri Häkämiestä mukaillen tyttöihin, tyttöihin ja tyttöihin. Kovien paineiden alaisina, viskin kyllästäminä ja lähes kaiken valveillaoloaikansa strippiklubien pimeissä nurkissa pyörien nämä dekadenssin uljaat sanansaattajat saivat kuin saivatkin loihdittua Theatre of Painille arvoisensa seuraajan. Tämä huolimatta siitä, että sen äänitysten aikana erinäisiin päänsekoittajiin törsätyllä rahalla olisikin voinut pyörittää saman ajan pientä keski-afrikkalaista valtiota.

Don Dokken ja George Lynch, eräs 80-luvun suurimmista kitarasankareista, kajauttivat puolestaan yhtyeensä Dokkenin kera ilmoille hieman vähemmän hedonismin ilosanomaa käsittelevän Back for the Attackin. Sen merkittävimpiin kappaleisiin lukeutui Mr. Scary –nimellä kulkeva kitarailotulitus, jota nuoret kitaristinalut tapailevat vaihteluna Eruptioniin ja Stairway to Heaveniin vielä tänäkin päivänä.

Muita hienoja julkaisuja löytyi muun muassa Ace Frehleyltä, Triumphilta, The Cultilta, Night Rangerilta ja Heartilta. Suomalaisittain mielenkiintoisesti myös Kirka kantoi kortensa raskaamman rockin kekoon The Spell -pitkäsoitollaan, joka toimi aallonmurtajana miehen uralla hänen siirtyessään jo heti seuraavana vuonna Suomessa paremmin myyvän iskelmän pariin. Länsinaapurimme puolelta Tukholmalainen Treat julkaisi kolmannen, Dreamhunter -nimeä totelleen kiekkonsa, joka poiki muun muassa keikan seuraavan vuoden Monsters of Rock -kiertueelta.

Tiukinkaan elastaani ei veny loputtomiin

Vuonna 1987 hard rock oli siis kaikesta päätellen voimissaan. Edellisvuoden jäljiltä Bon Jovi, Europe ja aiemmin mainittu Van Halen olivat kaikkien huulilla ja vaikka monet tyylisuunnan yhtyeet saivat osakseen glooriaa vielä 90-luvun taitteen jälkeenkin, oli aika ajamassa auttamattomasti tupeerattujen starojen ohi. Siinä missä punk oli yrittänyt syöstä hard rockin populaarimusiikin aallonharjalta omaan mahdottomuuteensa tukehtuen, reilu kymmenen vuotta myöhemmin grunge onnistui tässä vallankaappauksessa tehden elämää suuremmista kitarasankareista yhdessä yössä reliikkejä menneiltä ajoilta.

Molemmat, sekä punk että grunge, olivat tietyllä tapaa vastaiskuja hard rockin vahvaan visuaalisuuteen, stadionestetiikkaan ja rockjumala-myytteihin, mutta samalle ne imivät valtavirran rockmusiikista lähes kaiken ilon seuraavaksi vuosikymmeneksi. Tämä ilo siirtyi osaltaan konemusiikin puolelle ja jätti särökitarat pahimmillaan pelkäksi eksistentiaalisen vaikeroinnin taustahälyksi.

Vaikka tukkahevin uutta nousua ennustellaankin tasaisin väliajoin, palatakseen takaisin samaan asemaan jolla se paistatteli vielä 1980-luvun lopulla, on massojen musiikkitottumuksissa tapahduttava merkittäviä muutoksia. Ehkä niitä tapahtuu, ehkäpä ei, mutta mikään ei vie meiltä koskaan pois maagista vuotta 1987, jolloin oli ok laulaa naisista alla olevaan malliin häpeilemättä ja vailla ironian häivääkään.