While My Guitar Gently Sweeps – Vol. 1

Maailma on pullollaan lahjakkaita kitaristeja ja kaikki jotka ovat saaneet musiikkiaan julkaistuksi planeetanlaajuisesti jossain vaiheessa uraansa, voidaan epäilemättä lukea menestyksekkäiksi muusikoiksi omalla alallaan. Tästä suuresta joukosta löytyy kuitenkin myös kepittäjiä, joista ei puhuta samassa lauseessa Eddie Van Haleneiden, Steve Vaiden ja Yngvie Malmsteenien kanssa vaikka he taitojensa, musikaalisuutensa ja tähtipotentiaalinsa puolesta sen ansaitsisivatkin. Ei, huipulla ei tietenkään ole tilaa kaikille, mutta juuri siitä syystä onkin niin tärkeää nostaa nämä liian helposti unohtuvat nimet seuraavienkin sukupolvien tietoisuuteen.

Vito Bratta

(Kuva: Pinterest)

White Lionin pääasiallinen biisinkirjoittaja, liidikitaristi ja perustajajäsen olisi liian helppo niputtaa 80-luvun Eddie Van Halen -kloonien hurjalukuiseen joukkoon. Samankaltaisuuksia toki löytyy: whammy bar -temput, kahden käden tapping, biisinkirjoitustaito ja tietynlainen kitarasankarin aura ovat vahvasti läsnä molemmissa herroissa, mutta siihen yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Brattan soittotekniikka ja -tyyli eroavat huomattavasti Van Halenin vastaavista ja miehen originelli ote niin laulunkirjoituksen kuin komppauksen ja sooloilunkin saralla erottavat hänet 80-luvun kitara-akrobaattien pinkistä massasta.

Staten Islandissa, New Yorkissa, syntynyt ja aiemmin Dreamerin riveissä soittanut Bratta perusti White Lionin yhdessä vokalisti Mike Trampin kanssa vuonna 1983. Yhtye löi itsensä läpi vuoden 87 kesällä julkaistulla Pride-albumillaan ja Brattasta tuli hetkellisesti kitara-aviisien kuumin nouseva kyky. Mies pokkasikin muun muassa ”Paras uusi kitaristi” -palkinnon niin Guitar Worldilta kuin Guitar for the Practicing Musician -julkaisultakin.

1990-luvulle siirryttäessa White Lionin myyntiluvut alkoivat kuitenkin uhkaavasti heiketä kahden menestysalbumin jälkeen (aiemmin mainittu Pride ja vuoden 1989 Big Game) ja yhtye hajosi sisäisiin erimielisyyksiinsä Mane Attraction -albumin promokiertueen jälkihöyryissä. Bändin lyötyä pillit pussiin Bratta toimi vielä hetken Atlantic Recordsin leivissä, yrittäen kasata uutta yhtyettä ympärilleen ja toimien muun muassa CPR:n tuottajana. Lopulta mies katosi julkisuudesta käytännössä täysin vuoden 1994 jälkeen.

13 vuotta myöhemmin paluun parrasvaloihin tehnyt Bratta selitti isänsä pitkällisen sairauden ja omien rannevaivojensa olleen syynä hiljaiseloonsa ja ainoana varsinaisena esteenä White Lionin paluulle, jota Tramp oli yrittänyt sinnikkäästi saada aikaan pitkin 1990- ja 2000-lukuja. Samana vuonna Bratta myös esiintyi ensimmäistä kertaa yli 15 vuoteen kahden keikan verran. Jatkoa näille esiintymisille tai uudelle musiikille odotellaan edelleen.

https://www.youtube.com/embed/N1ViYZF2Zzs” width=”420″>

On hyvin todennäköistä, että mikäli Bratta olisi jatkanut aktiivisesti soolouralla tai muissa yhtyeissä White Lionin jälkeen, mies olisi yksi tämän hetken profiilikkaimpia kitarasankareita 1980- ja 1990-luvuilta. Laulunkirjoitustaidoiltaan mies oli korkeinta kastia kitaravelhojen joukossa ja persoonallisen soittotatsinsa ja soundinsa puolesta täysin samalla viivalla itseään reilusti nimekkäämpien pelimannien rinnalla, ellei usein jopa vähän edelläkin.

Michael Schenker

(Kuva: Teamrock.com)

Harvalla kitaristilla, tai muusikolla ylipäätään on ollut yhtä vaiherikas ura kuin vuonna 1955 Sarstedissa, Länsi-Saksassa syntyneellä Michael Willy Schenkerillä. 17-vuotiaana Scorpionsin riveissä debytoineella, hard rock -pioneeri UFO:n riveissä tämän menestyksen vuosina musisoineena ja pitkän linjan sooloartistina Schenkerin luulisi olevan ”Kitaristit 1955-2015” -kirjan kansikuvapoika. Silti mies tuntuu olevan kuin alan harrastajien keskinäinen, tarkoin varjeltu salaisuus.

Keikkailun jo 11-vuotiaana aloittanut Schenker kaapattiin UFOon Scorpionsin lämpättyä tätä Saksassa debyyttilevyään promotoidessaan, huolimatta siitä että nuori virtuoosi ei puhunut juuri lainkaan englantia. Schenker oli mukana kirjoittamassa lähes kaikkia UFO:n debyyttialbumille, Phenomenonille, päätyneitä kappaleita ja näytteli muutoinkin merkittävää roolia orkesterin muusikillisessa suunnassa. Miehen ura yhtyeessä oli toisaalta myös melko turbulenttia aikaa, eivätkä esimerkiksi kiukuspäissään kesken biisien lavalta poistumiset oikein istuneet pidemmän päälle yhtyetovereiden pirtaan. Huolimatta menestyksekkäästä yhteistyöstä, Schenkerin ja UFO:n tiet erkanivatkin vuoden 1978 lopulla enemmän tai vähemmän sopuisissa merkeissä.

Kitarasankarimme ei kuitenkaan jäänyt lepäämään laakereillaan, vaan hyppäsi suoraan takaisin Scorpionsin remmiin äänittämään Lovedrive-albumia ja soittamaan sen jälkeiselle kiertueelle. Tämäkin visiitti Saksan kautta aikojen merkittävämmässä vientituotteessa jäi lyhytaikaiseksi Schenkerin ollessa tällä kertaa tyytymätön joutuessaan esittämään liiaksi muiden kirjoittamaa materiaalia omansa sijaan.

Mieheksi, jota harkittiin niin Rolling Stonesiin Mick Taylorin seuraajaksi, Aerosmithiin Joe Perryn paikalle ja Randy Rhodesin korvaajaksi Ozzy Osbournen yhtyeeseen, hänen seuraava peliliikkeensä oli melko antikliimaksinen, joskin täysin luonnollinen. Mies nimittäin perusti Michael Schenker Group -nimeä kantaneen sooloyhtyeen ja polkaisi näin käyntiin ongelmien ja konfliktien täyttämän 1980-luvun.

Jatkuvien laulajavaihdosten (Gary Barden, Graham Bonnet, Barden uudelleen ja lopulta Robin McAuley, jonka saapumisen myötä yhtyeen nimi vaihtui hetkeksi McAuley Schenker Groupiksi) ja kitaristinsa arvaamattoman käytöksen riivaama, mutta musiikillisesti tuottelias projekti tuli päätökseensä vuonna 1993 McAuleyn vetäydyttä musiikkibisneksestä muutaman vuoden sapatille. 1990-luvun loppu kulki Schenkerin osalta niin uudelleen kasatun UFO:n kuin Michael Schenker Groupinkin välillä loikkien.

2000-luvulle tultaessa Schenkerin henkilökohtaiset ongelmat alkoholin kanssa saavuttivat lakipisteensä, vaikka mies saikin vedettyä itsensä välillä tarpeeksi kuiville jotta Dean Guitars sai julkaistua hänen kanssaan yhteistyössä toteutetun Schenker Signature V -kitaran. Vuoden 2007 katastrofaalisten Amerikan- ja Euroopankiertuiden jälkeen – joiden aikana miehen humalaiset esiintymiset saivat vannoutuneimmatkin fanit epäilemään sankarinsa kykyä palata enää entiseen loistoonsa – Schenker otti niskalenkin ongelmistaan ja julkaisee musiikkia sekä kiertää edelleen Michael Schenker & Friends ja Michael Schenker Groupin lippujen alla.

Toisin kuin Vito Bratta, Michael Schenker on ollut koko uransa ajan tuottelias ja pitänyt itsensä kiireisenä eri projektien parissa. Vaikka UFO olikin omalla sarallaan menestyksekäs yhtye Schenkerin aikakaudella, Scorpionsin riveissä, puhumattakaan yhtyeistä joihin mies 70-luvun lopulla ja 80-luvun alussa haki, hän olisi vääjäämättä noussut rock-maailman ehdottomaan eliittiin ja kasuaalienkin rock-fanien palvomaksi hahmoksi. Vaikka ”sooloura” onkin täynnä hyvää musiikkia, varsinaiseen mainstreamiin mitkään miehen 1970-luvun lopun jälkeisistä projekteista eivät lopulta ole nousseet. Tinkimätön asenne omaa musiikkia kohtaan ja päihdeongelmat ovat eittämättä antaneet oman mausteensa miehen urakehitykselle ja -valinnoille, eivätkä aina sillä kaikkein positiivisimmalla tavalla.

Jake E. Lee

(Kuva: Teamrock.com)

Yhdysvaltalainen Jake E. Lee, oikealta nimeltään Jakey Lou Williams, nousi luontaisen lahjakkuutensa turvin kitaramaailman huipulle lähes rakettimaisella nopeudella. Teininä Teaser-yhtyeen kautta 80-luvun menestysbändin Rattin edeltäjään Mickey Rattiin siirtynyt, ja sieltä Ronnie James Dion tuottamaan Rough Cuttiin päätynyt tähdenalku saikin osakseen paljon huomiota rock-maailman jättiläisiltä jo heti lähtökiihdytyksessä. Kitaristin taidoista tuottajan ominaisuudessa vaikuttunut Dio värväsi tämän nopeasti sooloyhtyeeseensä, mutta yhteistyö jäi lopulta valitettavan lyhytkestoiseksi. Myöhemmin Lee on väittänyt muun muassa keksineensä Don’t Talk to Strangersin kuuluisan pääriffin ja Dion olleen kiinnostunut lähinnä simppeleistä sointumatoista vahvan äänensä tueksi kitarakeikaroinnin sijaan.

Niin tai näin, Leen tie vei Black Sabbath -alumnista toiseen, kun Ozzy Osbourne pestasi tämän juuri edesmenneen Randy Rhodesin seuraajaksi vuonna 1982. Korkean profiilin nokkamiehen vanavedessä Lee nousi yhdeksi 80-luvun puolenvälin suurista kitarasankareista ja Osbournen kanssa julkaistut kaksi albumia (Bark at the Moon jaUltimate Sin) olivat kaupallisia menestyksiä. Yhteistyön hyvästä alusta huolimatta Ozzyn managerivaimo Sharon erotti Leen Osbournen bändistä kylmästi sähkeen välityksellä heti Ultimate Sinin promootiotöiden päätyttyä.

Yllättävistä potkuistaan sisuuntunut Lee perusti Badlands-yhtyeen yhdessä vokalisti Ray Gillenin kanssa vuonna 1988 ja julkaisi kaksi kohtuullisesti menestynyttä albumia vuosikymmenen vaihteen molemmin puolin. Gillenin menehdyttyä aidsiin vuonna 1993 yhtye hajosi ja Lee vaihtoi radikaalisti musiikillista tyylisuuntaansa yhteistyöllä Mandy Lionin Wicked Alliance -orkesterin kanssa. Vuoden 1996 instrumentaalilevy A Fine Pink Mistin jälkeen Lee piti matalaa profiilia ja työskenteli harvakseltaan aina vuoteen 2005 saakka. Kyseisenä vuonna julkaistu, 60- ja 70-lukujen blues-covereista koostunut Retraced ei osoittautunut varsinaiseksi myyntimenestykseksi (joskaan oli sellaiseksi tuskin tarkoitettukaan). Tämän jälkeen Lee on julkaissut yhden soololevyn (Runnin’ with the Devil) ja perustanut Red Dragon Cartel -yhtyeen, jonka omaa nimeä kantanut debyyttialbumi ilmestyi vuonna 2014. Likimainkaan 30 vuoden takaista asemaansa mies ei kuitenkaan ole missään vaiheessa uraansa myöhemmin päätynyt.

Kaikista Ozzy Osbournen kanssa työskennelleistä kitaristeista, Jake E. Lee on oma henkilökohtainen suosikkini. Miehen soundi on yksi 80-luvun parhaista ja soittotyyli niin rytmien kuin soolojenkin osalta hakee vertaistaan. Lee tekee agressiivisesta soittamisesta niin vaivattoman näköistä, ettei vastaavaan kovinkaan moni ole yltänyt vielä tänäkään päivänä. Superstratojen ystävänä en sovi myöskään olla mainitsematta miehen ikonista valkoista Fenderiä (joka vaihtui myöhemmin Charvelin Jake E. Lee signaturemalliin) mustalla plektrasuojalla. Toisaalta mies ei ole tuntunut olevan kovinkaan kiinnostunut korkean profiilin töistä ja soittaa mieluummin harvakseltaan oman makunsa mukaisissa projekteissa suurten konserttisalien ja stadioneiden sijaan.