Vuoden 2015 rock-levy: Ghost – Meliora

 

Kolmas albumi on ollut jälkeenpäin tarkasteltuna lukemattomille eri yhtyeille mitä merkittävin virstanpylväs. Se on voinut toimia alkusysäyksenä räjähdysmäiseen nousukiitoon platinalevyjen ja stadionien valojen loisteeseen. Monasti taas kyseinen kiekko on osoittautunut yhtyeen taiteelliseksi ja kaupalliseksi lakipisteeksi ja vielä sitäkin useammin se on ollut se kuuluisa viimeinen niitti levy-yhtiön ja ostavan yleisön kärsivällisyydelle bändin suhteen. Ruotsalaisen Ghostin Meliora on siitä harvinainen tapaus, että se on liian hyvä levy liian aikaisessa vaiheessa orkesterin uraa.

Vuonna 2006 Linköpingin liepeillä perustettu orkesteri on toki maksanut oppirahojaan jo vuosien ajan, mutta varsinaisesta household-nimestä ei vuoteen 2015 mennessä ole oikein voitu vielä puhua. Orkesteri esitteli Mercyful Fate/Blue Öyster Cult -vivahteisen soundinsa debyyttilevy Opus Eponymousilla, mutta hukkasi pop-sensibiliteettinsä sen seuraajalla, Infestissumamilla. Melioralla Ghost paitsi löysi popin uudelleen, se myös hioi ilmaisunsa ja soundinsa yhdessä tuottaja Klas Åhlundin kanssa täysin uudelle tasolle.

Melioralla kaikuu paitsi 70-luvun gootti-/progejättiläiset, myös ABBA ja Euroviisut. Levyn avaus ei tosin vielä lupaa kovinkaan suuria siitä mitä tuleman pitää. Spirit ei introaan lukuunottamatta herätä juuri tunteita suuntaan jos toiseenkaan, sinänsä näppärän laukkatemponsa tenhosta huolimatta. Seuraavaksi alkava neljän kappaleen suora hakeekin sitten vertaistaan 2000-luvun rock-albumeiden joukosta. Pinnacle to the Pitin bassokuvio ei ole soitannollisesti nerokas, mutta soundillisesti juurikin sitä itseään. Sekään ei kuitenkaan kykene valmistamaan kuulijaansa kappaleen kertosäkeeseen, joka on tarttuvuudessaan jossakin hautakivien ristien väärinpäin kiinnittämiseen käytettävien teollisuusliimojen ja keski-ikäisten, Tauskin keikalla alkoholihuuruista pikkujoulua viettävien leidien haaroihintarttumiskäden välimaastossa.

Albumi jatkuu ykkössingle Ciricellä, jota voitaneen pitää jo modernin rockin klassikkona. Kappale siirtyy Slayermaisesta introsta raskaaseen paalutukseen, jonka rikkoo herkkä, tarpeeksi seesteisessä mielentilassa kyynelkanavat aamun pikkutunneilla takuuvarmasti avaava pianotaustainen kertosäe. Kitarasoolo on peruja ajalta, jolloin melodia oli vielä kaikki kaikessa ja kappaleen lopussa lihaa luidensa ympärille saava kertsi nostattaa viimeistään lämmön täyteen 666 asteeseen.

Tunnelmallinen Spöksonat-välisoitto petaa tien kauneimmalle ja inspiroivimmalle koskaan Saatanasta kirjoitetulle kappaleelle, He Isille. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla ajattelin jonkin mystisen vihoviimeisen silauksen puuttuvan kappaleen loppuosasta, mutta ajan saatossa olen huomannut olleeni yksinkertaisesti väärässä. Jos tämän kappaleen tahdissa ei kelpaa palvoa vanhaa vihtahousua, niin ei sitten minkään. Harvassa ovat raskasta rock ’n rollia esittävät orkesterit jotka kykenevät vastaavaan haurauteen ja yhdistämään ruotsalaisen iskelmän alavireisten kitaroiden muutoin dominoimalle albumille näin saumattomasti.

Mummy Dust voitaneen laskea levyn toiseksi filleriksi avauskappaleen jälkeen ja vaikka en Majestyn suurin ystävä olekaan, ei kappaleen Deep Purple –urkuja voi ohittaa pelkällä korvanlotkauksella. Se on myös kenties levyn ainoa kappale jonka säkeistöt voittavat vetoavuudessaan laulun kertosäkeen. Toinen välisoitto, Devil Church johdattaa kiekon päätöskaksikon äärelle lyhyesti, mutta ytimekkäästi. Absolution on puhdasta kitarariffien ja rock-pianon juhlaa, jonka Sisters of Mercy -vibat eivät ole mitenkään erityisesti piilossa. Deus in Absentia päättää albumin sinänsä kliseisellä, mutta täydellisesti paikalleen istuvalla kuorolla, jota edeltävä C-osa olisi kuin kotonaan nyky-Scorppareiden, Lady Gagan tai vaikkapa Musen kappaleissa.

Albumin kertosäkeet ovat kautta linjan timanttisia ja kitarasoolot äärettömän tyylikkäitä. Vaikka vokalisti Papa Emeritus III:n äänijänteet eivät olekaan vahvimmasta päästä ja äänenkäyttö albumin mitalla tarkastellen monotonista, herran ääni ja laulutapa itsessään istuu kappaleisiin kerrassaan mainiosti. On hyvä huomioida, että tässähän ei olla rääkymässä ikuisesta kadotuksesta vaan messuamassa paholaisesta ja hänen voimaannuttavasta vaikutuksestaan jo valmiiksi myötämieliselle seurakunnalle.

Juuri läpimurron kynnyksellä keinuvalle yhtyeelle Melioran kaltainen albumi olisi pikatiketti rockin eturiviin, mutta lujasta nosteesta huolimatta vielä pienehköjen piirien tuntemalle Ghostille se osoittautunee enemmänkin tehokkaaksi profiilin nostattajaksi. Samalla se latoo suunnattomat paineet seuraajalleen. Meliora on loppuviimeksi täydellisesti esittäjänsä kuuloinen levy, joita osuu artistin kohdalle kerran, ehkä kaksi koko uran aikana. Neljäs albumi joutuu venymään suunnattomasti lunastaakseen nyt asetetut lupaukset ja nostaakseen Ghostin tukevasti mainstreamiin, mutta mikäli materiaali vain pysyy näin vahvana, se saattaa hyvinkin tältä harvinaislaatuiselta laulu- ja soitinyhtyeeltä onnistua.

Meliora on parista hudistaan huolimatta mestariteos ja vuoden 2015 hienoin albumikokonaisuus hiilihangon mitalla. Can you hear the rumble that’s calling?