Kommentti: Taivas on tänään eilistä purppuraisempi
Kuva abc7news.com
Vuoden 2015 loppupuoli ja tämän vuoden alku ovat olleet merkittävien viihde- ja kulttuurimaailman hahmojen jatkuvaa joukkopakoa täältä ikuisuuteen. Scott Weiland, Lemmy Kilmister, David Bowie, Glenn Frey – pelkästään muusikoiden listaa voisi jatkaa vielä aivan liian pitkään. Eilen kuitenkin uutisoitiin kuolemasta, joka kosketti minua henkilökohtaisesti kenties kaikkein eniten. Prince Rogers Nelson oli löydetty kuolleena kodistaan Paisley Parkista.
Oman reaktioni voimakkuus on epäilemättä seurausta osaltaan siitä, että olin juuri viime aikoina kuunnellut ja tutkinut paljon miehen edesottamuksia aikomuksenani kirjoittaa, herran tuotteliaisuus huomioon ottaen, pienen pieni pintaraapaisu hänen tuotoksistaan ja tekemisistään, sekä niiden merkityksestä populaarimusiikin saralla viimeisen reilun 30 vuoden ajanjaksolla. Leikittelinpä hetken myös ajatuksella sisällyttää Prince ”While My Guitar Gently Sweeps” -juttusarjaani aliarvostettuna kitarasankarina, mutta päädyin lopulta siihen johtopäätökseen, että kaikkihan nyt Princen kyvyt paitsi kuusikielisen, myös minkä tahansa muunkin instrumentin varressa tiedostavat. Sehän lienee itsestään selvää?
Synnyin liian myöhään todistaakseni Minneapolisin tulevan suurmiehen uran nousukiitoa reaaliajassa, mutta hyppäsin purppurajunan kyytiin miltei huomaamattani jo ala-asteikäisenä nassikkana. 1980- ja 90-lukujen taitteessa ei ollut kovin coolia diggailla Princeä Metallica– ja Guns N’ Roses -paitaisten koltiaisten ympäröimänä, mutta mitä muutakaan olisin voinut? Sexy Motherfucker hämmensi ”voiko näin tosiaan tehdä” -tyyppisesti ja The Most Beautiful Girl in the World oli automaattisesti omistettu hyräävien hormonien ristipaineessa jokaiselle uudelle ihastuksen kohteelle. Nothing Compares 2 U on porautunut mieleen ikuisesti ei ainoastaan videonsa ja Sinead O’Connorin huikean tulkinnan, vaan ennen kaikkea musiikillisen nerokkuutensa myötä ja Purple Rainista on varmasti kaikki oleellinen jo moneen otteeseen sanottu.
Luettelemani esimerkit edustavat kuitenkin vain pienen pientä osaa maestron repertuaarista. Juuri miehen kyky ja tahto tehdä musiikillisesti aivan mitä huvittaa erottivat hänet suurimmasta osasta muista aikalaisistaan ja vaikka välillä eksyttiinkin trippailemaan psykedelian ja eksperimentaalisen electronican tuolle puolen – artistinimen ääntämisasuttomaan symbolimuotoon vaihtamisesta nyt puhumattakaan – mies ei milloinkaan menettänyt statustaan yhtenä 1900-luvun valovoimaisimmista tähdistä. Se karisma, jolla mies otti yleisön pihteihinsä ja puristi siitä kaikki liikenevät mehut irti, vain laskeakseen jokaisen yksitellen takaisin maan pinnalle hellien suudelmien saattamana, ja jonka auran ympäröimänä tämä fyysisesti pieni mies vaikutti elämääkin suuremmalta hahmolta vaikka sitten lähikaupan pakastealtaalla tarjousbroileria valitessaan, oli jotain mihin ei milloinkaan ehditty täysin tottumaan. Yksi ihmisikä ei vain millään riitä kaikkeen.
Prince olisi helppo määrittää yhdellä nelikirjaimisella, Roomaa vuosien 54 ja 68 välisen ajan hallinneen keisarin nimestäkin tutuksi tulleella sanalla, mutta siinä samalla sivuutettaisiin niin monta aspektia miehen urasta ja elämästä, että se ei vain yksinkertaisesti tunnu soveliaalta. Prince oli laulaja ja lauluntekijä, jonka tuotanto kattoi vaikutteet R’n’B:stä hard rockiin ja avantgarde-electrosta jazziin. Hän oli multi-instrumentalisti ja levy-/elokuvatuottaja, näyttelijä ja ohjaaja, joka pokkasi parhaan alkuperäisen kappaleen Oscarin heti ensiyrittämällään. Muusikko, jonka kaltaisia syntyy vain muutama vuosisadassa. Uranuurtaja. Raja-aitojen venyttäjä. Viihdyttäjä. Taiteilija. Tähti.
Mikäli Princeä ei olisi ollut olemassa, hänet olisi pitänyt keksiä. Silloinkin hänet olisi luultavasti tuomittu liian epärealistisena ja aivan liian korkealentoisena hahmona ollakseen tältä planeetalta. Mielikuvituksella näet on lopulta aina rajansa, Princellä ei.
Kiitos The Purple One. Kiitos aivan kaikesta.